Ukin kanssa ukin haudalla

8

UKIN KANSSA UKIN HAUDALLA

Jouluaattona lahjojen jakamisen jälkeen ukki vei minut aina haudalleen polttamaan kynttilää. Hän oli hankkinut sen hautausmaan parhaalta paikalta jo 50-luvulla, jolloin hautojen hinnat olivat vielä halvat. Koska hän halusi hoitaa kuolemaan liittyvät velvollisuutensa kerta heitolla, hommasi hän saman tien komean hautakiven. Kynttilän palaessa näkyi kultakirjaimin hautaan jo valmiiksi raapustettuna:

Paavo Johannes Apila
s. 26.12.1908
k.

Jos se olisi ollut mahdollista, olisi hän samaan hintaan kaiverruttanut myös puuttuvan osan. Silloin homma olisi tullut kokonaisuudessaan vielä halvemmaksi. Päivä tuli olemaan 4.7.1978. Ukki olisi maksanut hyvin tästä rahanarvoisesta tiedosta.

Katsellessaan tulevaa majapaikkaansa nousivat perimmäiset kysymykset ukin mieleen.

- Tuonne kuoppaan me kaikki päädytään. Säkin sälli olet tuolla jonain kauniina päivänä, eikä siinä auta itket tai naurat. Ja jos sulla on joskus lapsia, sama niilläkin on edessä. Jokainen syntymä on uuden kuoleman alku. Mitä siihen sanot?
- Saanko mäkin maistaa sitä pöytäviinaa?
- Turpaan tulee, jos joskus tähän kosket! Mutta tänne kuoppaan sutkin nakataan, ukki totesi apeasti ottaen pitkän siivun pullostaan. – Onneksi älysin varata vähän isomman haudan. Ei meillä täällä tule olemaan mitään hätää.


Katsellessaan hautaansa pöytäviinapullosta huikkaa heittäen ukki oli niin lähellä taivasta kuin Oulun ensimmäinen kirkosta eronnut saattoi olla. Heti kun laki salli, oli hän marssinut kirkkoherranvirastoon ja täyttänyt lomakkeen. Siihen aikaan joutui vielä papin puheille selittämään saatanan kelkkaan lähtemistään, mutta se ei sodassa kaiken Oulun lautatarhalla kokeneelle ukille ollut temppu eikä mikään.

- Minä en ala maksamaan mitään veroja uskovaisten haaskattavaksi. Entisetkin tulen perimään teiltä korkojen kanssa takaisin, oli hän täräyttänyt ja pappi katsoi, ettei kuulustelua ollut mielekästä jatkaa. Helvetissä käristessään äijällä olisi aikaa katua iänkaikkisesti tekosiaan. Armoa ei hiilihanko-osastolta heruisi.

Lähtiessään ukki ei malttanut olla sanomatta lopullista painavaa sanaansa ihmisiä pitkään askarruttaneesta Jumala-kysymyksestä:

- Jos Jumala kerran pelastaa ihmisen, niin miltä hän tämän pelastaa? Joltakin vielä itseäänkin vahvemmalta voimaltako? Vitut sellainen mikään kaikkivaltias on, jos ei kerran pysty vetelemään naruista mielensä mukaan, vaan ainoastaan paikkailemaan jonkun vielä kahjomman tyypin päähänpistoja…

Lopulta ukin pumppu petti. Hän matkusti viimeisillä voimillaan Las Palmasiin, koska tykkäsi istuskella menneitä miettimässä Catalinan puistossa. Palattuaan hän otti juhannuksena muutaman päivän pöytäviinaa ja kaatui pihalle. Oksennus valui hänen suustaan, kun häntä vietiin ambulanssilla lääninsairaalaan. Sairaalassa hän ei enää tuntenut ketään, vaan väitti houreissaan kaikkien häntä katsomaan tulleiden jälkeläistensä olevan nimeltään ”Pekka”. Joku itkeä tihuutti, koska tiesi oman vuoronsa puhella Pekalle tulevan seuraavaksi.

Ukin heitettyä veivinsä paikalle ilmaantui hänen kauan kadoksissa ollut akkansa, mummini, jonka suvussa esiintyi skitsofrenian ohella uskonnollisuutta: Hän yritti ukin vaatimuksista ja jälkeläistensä mielipiteistä piittaamatta saada papin siunaamaan hänet.

- Miksi se pitäisi siunata? ihmetteli Jumalan Pohjois-Suomen puhemies, piispa Olavi Rimpiläinen ja paiskasi luurin mummin korvaan. Lopulta mummi lahjoi 1700-luvulta peräisin olleilla suvussa säilyneillä katekismuksilla ja virsikirjoilla Karjasillan kirkkoherran siunaaman ukin.

- Hän etsi Jumalaa idästä. Hän etsi lännestä. Ei löytänyt. Aamen, kuului lyhyt mutta ytimekäs saarna, joka sai ainoastaan isäukon parhaan kaverin Reino ”Rekke” Tolosen purskahtamaan itkuun. Muu saattoväki katsoi monttu auki. Eihän hän edes ollut tuntenut koko ukkia. Kaverin otteen lipsuminen ei kuitenkaan häirinnyt isäukon ja Reken ystävyyttä, sillä isäukko ei jälkeen päin edes muistanut olleensa hautajaisissa. Yritellessään parin viikon perästä loivaa laskua hän kyseli epäuskoisena:

- Onko se ukko tosiaankin kuollut?

Karjasillan kirkkoherra myi ne virsikirjat Hagelstamin huutokaupassa Helsingissä ja lähti niillä rahoilla koko ikänsä unelmoimalleen pyhiinvaellusmatkalle Santiago de Compostellaan. Hän ei kuitenkaan jaksanut kävellä perille asti, vaan kuoli halvaukseen Pyreneiden vuoristossa. Eipä tämäkään Karjasillalla vuodesta toiseen Herran tutkimattomista teistä saarnannut pappi tiennyt minkälainen yllätys Jumalalla oli varattuna suunnitelmissaan hänen varalleen Espanjan mäkisillä kinttupoluilla.

Kun uskovaiset keräsivät kolehtia kirkkoherran nimikkorahastoon, jolla olisi lähetetty lisää Oulun uskovaisia lähetyssaarnaamaan Ambomaalle, ei isäukko antanut latin latia:

- Oma syynsä. Mitä lähti sinne vouhottamaan?