Ponuhommissa

14

PONUHOMMISSA


Kaikki kautta maailmahistorian eläneet jätkät ovat olleet varmoja, että heidän isäukkonsa on maailman tyhmin ihminen. Edistyksen voittokulku loppuisi kuin seinään ja valistuksen surkuhupainen projekti joutuisi divarien poistolaatikoihin, jos pojat eivät onnistuisi lopulta vetämään isäukkoaan turpaan ja voittamaan näin äitimuorinsa varauksettoman petikaveruuden. Näin väittää yksi Wienissä vastaanottoa hyvällä menetyksellä pitänyt tohtori Sigmund Freud. Aloin vähitellen vaania tilaisuuttani tehdä vihollisesta selvää jälkeä.

Kun televisiosta tuli Moskovan elokuvakoulussa oppinsa saaneen taiteilijaprofessori Mikko Niskasen pläjäys ”Kahdeksan surmanluotia”, isäukko ei voinut olla tunnustamasta:

- Tässä on itua. Näin se on mennyt suomalaisen miehen elämä alamäkeen. Eikä oltaisi edes tänne saakka pärjätty ilman ponupannua. Kiljun ja ponun voimalla tämä maa on rakennettu, sanoipa historian professori Matti Klinge klingomaanisine kavereineen mitä tahansa.
- Kuka se on?
- Yksi hesalainen mäntti, joka kuvittelee itsestään liikaa ja vaatia kaikkia kulkemaan rusetti kaulassaan availemassa ovia ämmille.
- Onpa tyhmä, kummastelin. – Miksi se niin tekee?
- Se yrittää näytellä parempaa kuin on miellyttääkseen mesenaattejaan. Ei mene ainakaan meikäläiselle jakeluun. Se on huijannut itselleen hyväpalkkaisen viran Helsingin yliopistosta availemalla ovia ämmille ja skrivaamalla korkealentoisia kertomuksia kansakuntamme maineikkaasta menneisyydestä. Mutta ne jutut pyyhkii yli hilseen, eikä niitä ota tosissaan kuin yliopistoväki, joka meidän veronmaksajien rahoilla puhuu liikaviisaita toisilleen.
- Miksi ne ei sitten puhu meille mitään, jos ne kerran kokoontuvat niihin yliopistoihin meidän rahoilla?
- Sanoohan sen nyt jo järkikin! Ei niitä kukaan täysjärkinen alkaisi kuuntelemaan.
- On ne näköjään täyskahelia porukkaa. Ihan kuin meidän koulun ranskanopettaja Kyllikki Thåström. Sekin luulee liikoja itsestään.

Isäukon paljastettua herrojen sen päiväiset väärinkäytökset meidän kunnon ihmisten kustannuksella, olin varma Pasin telkkarissa ampumien surmankutien osuneen oikeaan maaliin. Poliisi ja Suomen valtio olivat siihen malliin tehneet hänen sakkinsa elämästä vaikean, että sille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin ampua sitä pidättämään tullut paskalakkilauma. Olisi se tosin voinut muuttaa Ruotsiin ja saada äitini sukulaisten tavoin eläkkeen. Mutta jotenkin se Pasi oli onnistunut missaamaan tämänkin mahiksen elämässään.

Joku rahavainun omannut tekniikan lisensiaatti haistoi tilaisuutena tulleen ”Kahdeksan surmaluodin” myötä. Se pani pikkuilmoituksen Hymyyn, jolla saattoi tilata ikiomiksi pienoistislauslaitteet. Heti kun lehti ilmestyi isäukko pani tilauksen vetämään. Pian postissa odotti sitä ikioma ponupannu. Seuraavat kaksi viikkoa isäukko yritti kehnolla menestyksellä koota sen lasisen vempeleen. Jossakin välissä se oli pannut rankin käymään. Maistellessaan sitä sen käydessä pääsi hän ensimmäisen kerran fiiliksiin oman viinatehtaan avaamista rajattomista kännäilymahdollisuuksista.

Kun hän alkoi saada homman pelaamaan tilkittyään seulana vuotavan rötiskön kaikki mahdolliset saumat mäskillä, vinkkasi hän minut keittiöön:

- Homma nimi on nyt semmoinen, että ollaan lähdetty retkelle lain harmaalle puolen. Tältä tieltä ei ole paluuta.
- Miten niin ei ole? Eihän edes ole minnekään lähdetty?
- Valtion virkamiehet pistävät mut linnaan jos saavat tietää Nokelassa toimivasta pontikkatehtaasta. Mä menetän virkani ja teillä ei ole enää sapuskaa, kun tämän pesueen elättäjä on pantu pysyvästi pelistä pois. Ja kuka hankkisi kalapullatarpeet?
- Enpä usko niitä kiinnostavan vähääkään. On niillä valtionmiehillä tärkeämpääkin tekemistä…
- Sä tuut päivä päivältä tyhmemmäksi. Kasva jo vähitellen mieheksi poju. Nyt sä lähdet tuonne vastapäiselle pyörätielle huomiota herättämättä tarkistamaan, ettei tämä pannu näy ulos keittiön ikkunasta.
- En varmana lähde. Siellä on sitä paitsi pimeää. Kuka siellä tähän aikaan yöstä viitsisi kytätä?
- Pimeällä juuri tällaiset salaperäisesti valaistut keittiöt herättävät kulkijoiden huomion. Kun ne näkee mun ponupannun täydessä touhussa, soittavat ne välittömästi kateuksissaan valtionmiehet paikalle.
- Ketkä ne?
- Aina siellä on joku elämässään epäonnistunut vanhapiika kyttäämässä tilaisuutta häiritä kunnon ihmisten elämää.

Ei auttanut kuin vetää ryysyt niskaan ja lähteä vakoilemaan pimeään syysyöhön meidän keittiön ikkunaa. Kuljettuani huomiota herättämättä puoli tuntia edes takaisin pyörätietä olin varma, että niin kaukaa ei ponupannua erottanut edes kiikareilla, jotka isäukko oli antanut minulle matkaan, koska halusi pelata asiassa varman päälle.

Sitten alkoikin ponu tippumaan meidän keittiössä. Olin varma, että lasipannu räjähtää välittömästi, mutta jollakin ilveellä se pysyi kasassa. Ensimmäisenä yönä ei ponua kertynyt, sillä isäukko joi kaikki mitä ämyristä tuli varmistaakseen ponun olevan laatuvaatimukset täyttävää. Ponu haisi vielä pahemmalta kuin rankki. Lemu leijui pian rappukäytävässä saakka. Mutta päähän se meni isäukon hoiperteluista päätellen yhdessä humauksessa.

Vettä ei saanut meidän taloyhtiössä laskea kraanasta iltakymmenen jälkeen. Mutta ponupannun jäähdytysjärjestelmä vaati, että kraana oli koko ajan vähän auki. Naapurin uskovainen ämmä alkoi hakata seinään siihen malliin, että ilmoitti olevansa tietoinen laittomasti yökaudet lasketusta vesijohtovedestä.

- Hanat auki, pellit kiinni, lohkaisi isäukko ämmälle sen tullessa valittamaan ja nauroi kippurassa erinomaiselle sutkautukselleen. – Sä oot kuulemma tosi saita kanttu. Et edes raaski polttaa valoja illalla, vaan tavaat Raamatunsäkeitä kynttilän hämärissä? Kaikkia sitä leipä elättääkin. Anna mun kaikki kestää.

Hymyt hyytyivät kun oven takana seisoi seuraavaksi taloyhtiön isännöitsijänä toiminut entinen kansanedustaja Valde Käki. Se oli semmoinen jäärä, että kun me ei avattu sen pimputteluista huolimatta ovea, se tuli yleisavaimilla sisään kuin omaan kotiinsa aikaisemmista isäukolta saamistaan tappouhkauksista välittämättä.

- Se on semmoinen homma, että naapurinne Hilda Huovinen väittää täällä kylvettävän yötä päivää. Ei saa kuulemma nukutuksi silmäystäkään kuunnellessaan veden lorinaa teidän asunnostanne. Pitääkö paikkansa? Onko täällä bordelli? Ei kai nyt muuten tarvitse pestä paikkojaan yökausia.
- Ei tietoa mistä on kysymys, alkoi isäukko säveltämään tukkien etunojallaan isännöitsijä Valde Käen pääsyn peremmälle. – Ei meillä edes kukaan käytä ammetta. Meillä on perjantaisin saunavuoro. Miksi meidän tarvitsisi muka sen lisäksi istua yökaudet kylvyssä?
- Enpä ole tullut ajatelleeksi asiaa täältä kantilta. Mistä se veden lorina sitten kuuluu?
- Sillä uskovaisella ämmällä on varmaan kuulolaitteessaan häikkää. Ne ovat karjuneet virsiä seuroissa niin kovaa, että se on mennyt rikki.
- Oisko noin? mietti isännöitsijä Valde Käki.
- Käskekää sen olla hakkaamatta luudalla meidän seinään, tai me tehdään siitä ilmoitus?
- Hakkaako se seinään?
- Hakkaa se. Sillä on häikkää päässä.
- Nyt alan ymmärtää. Se on kerännyt jo pitkään adressia teidän sakin häätämiseksi milloin mistäkin syystä. Olen joskus miettinyt, että ei yksikään perhe voi resuta siihen malliin kuin niissä adresseissa väitetään. Olen tosin asemani vuoksi varmuuden vuoksi allekirjoittanut ne, vaikka en edes asu tässä talossa.
- Miksi sä taulapää olet mennyt sen tekemään?
- Ne on nuo kirkkovaltuuston säännöt sellaiset, että uskon asioissa ei epäillä sen paremmin Jumalaa kuin häntä maan päällä Oulun kirkkovaltuustossa edustavia luottamushenkilöitä.
- Jo on touhua. Eikö teillä ole yhtään järkeä päässä jäljellä siinä uskovaisvouhotuksesanne? alkoi isäukolta palaa käämit. – Se tulee tätä menoa loppu virrenveisuulle tässä talossa, jos tuota rataa jatkatte.

Valde Käki tajusi, että nyt oli turha pitempään odotella Jumalaa apuun.

- Ei pidä hermostua. Syntisiä me kaikki maanmatoset olemme jossain mitassa, olipa sitten Jumalan tai saatanan joukoissa mukana.
- Väität sä, että me ollaan muka jotain saatanan sakkia?
- En toki sellaista väärää valaa mene lähimmäisestäni vannomaan.
- Parempi sun kannalta että et vanno ainakaan meidän sakin osalta minkään muunkaanlaisia valoja!
Isäukko alkoi hivuttautua isännöitsijä Valde Käkeä kohti lyöntietäisyydelle.
- Minäpä yritän puhua hieman järkeä tuolle naapurillenne Huovisen Hildalle…
- Ja sano samalla, että se virrenveisuu alkaa jo riittämään. Telkkarista ei kuule mitään kun se mölysakki aloittaa hoilaamisen.

Valde Käen mentyä ei kukaan enää uskaltanut häiritä isäukon ponuhommia. Ponua riitti sen jälkeen kaikille Nokelan äijille ja Oulun veturinkuljettajat ajoivat vahvoissa ponuissa entistäkin lujempaa pikajunia määränpäihinsä rataturvallisuusviraston varoituksista piitaamatta. Vai muistaako joku 70-luvulla junien olleen koskaan myöhässä? Ne tulivat ja joskus lähtivätkin etuajassa.

Ponupannu kävi koko talven. Sen jälkeen isäukko alkoi kyllästyä touhuun, koska ei ikinä osannut rajoittaa luovuuttaan, vaan alkoi aina touhuta uusia entistäkin sekopäisempiä hankkeitaan. Kun se sai jonkin jutun pelaamaan, alkoi sen mieli vetää kohti uusia juttuja. Keväällä se osti käytetyn auton, koska ajatteli tekevänsä sillä vaikutuksen naapureihin. Kun se lähti ajamaan koti Koppanan mökkiä meni auto välittömästi metsään. Se unohti, että autoa ajettaessa ei riittänyt junan tavoin, että sen vain pisti liikkeelle ja keskittyi katselemaan maisemia ikkunasta. Loppukesän isäukko korjasi volkkaria, koska ei raaskinut viedä sitä korjaamolle. Uskoi oppivansa senkin homman miettimällä korjaamisen teoriaa. Mutta jotakin siitä teoriasta puuttui, sillä koskaan siitä volkkarista ei enää tullut kunnon kalua.

Ponupannun osti äitini kuusamolainen serkkupoika, joka keitti sillä niin vahvat ponut, että sammui mökillään hankeen ollessaan menossa alasti saunaan. Ruumis löydettiin kaksi viikkoa myöhemmin kalikaksi jäätyneenä, kun sen vaimo alkoi ihmetellä, että minne se äijä on taas jäänyt kuppaamaan.