Maailma palaa

1

MAAILMA PALAA

Lapsena minulla oli öisin kuuma. Herättyäni hikipäissäni yritin käännellä tyynyn viileän puolen vasten poskeani. Käänneltyäni tyynyä aikani tajusin lopulta, että ei se toinen puoli ollut kymmenen sekunnin välein käännettynä yhtään viileämpi. Luovuin toivosta ja nousin leikkimään sotaleikkejä. Samassa huoneessa nukkunut kotiapulainen heräsi joskus touhutessani yöhommiani, mutta ei kuitenkaan jaksanut muuta kuin karjaista pitämään pienempää ääntä taistelun hyökkäysvaiheen ollessa kiivaimmillaan. En välittänyt mitään niiden piikojen möykästä, sillä niitä tuli ja meni yhtenään. Lähettivät ne maaseudun korpikylistä postiautolla suureen maailmaan siinä toivossa, että he naisivat rahaa tai ainakin ukon joka veisi heidät valtameren taakse kärkkymästä elinkelvottoman kotitilansa lakiosia. Paskat ne minnekään elämässään pääsivät, mutta Nokelan sällit sen sijaan pääsivät panemaan niitä puhelemalla ensin muodon vuoksi mukavia, joka upposi niihin taukkeihin täydestä.. Oli ylentävää viettää päivät kotiapulaisen kanssa, joka täkin alla jakoi persettään kaikille sen perän täystyhmille jätkille piittaamatta tippaakaan meikäläisen hyvinvoinnista.

Koska isäukko ei kyennyt pitämään näppejään erossa kotiapulaisista, ei äitimuori lopulta suostunut heitä enää meille palkkamaan. Siihen loppui lapsuuteni onnellinen aika romulaatikon ääressä. Minut vietiin talonmiehen ämmälle päivähoitoon. Hän oli täyshullu, kuten talonmiehet ämmineen ja lapsineen poikkeuksetta tuohon aikaan olivat. Hän ei tykännyt hoitolapsista, joita joutui perheen rahapulaa paikatakseen pitämään. Ainoastaan omia pentujaan hän sieti. Talonmiehen ämmä oli kova hakkaamaan hoidokeitaan, eikä suostunut säälimään itkeviä lapsia.
- Siitä sait. Ja lisää tulee jos vielä jatkat resuamista. Pidät nyt turvan tukossa, tai tukkasi pöllyää tosi pahasti. Usutan koiran kimppuusi!

Talonmiehen akan tekemä sapuska ei olisi kelvanneet edes sioille. Kun sitä ei saanut millään alas, tuli lopulta turpaan ja raskaasti. En muista mitä paskaa se meille syötti, mutta tuolloin minulle alkoi ensimmäisen kerran herätä epäilys, että minut haluttiin myrkyttää. Myöhemmin kun kotona kannettiin pöytään lähes yhtä kehnoa sapuskaa, aloin epäillä myös vanhempieni yrittävän myrkyttää minut. Olin varma, että olin vaihtunut synnytyslaitoksella. Todellisuudessa olin peräisin rikkaasta aatelissuvusta, jonka leivissä olisi ollut kaikin puolin paremmat oltavat. Kokemani vääryys tulisi onneksi paljastumaan ja vanhempani joutuisivat lapsenryöstöstä leivättömän pöydän ääreen.

Kun en lopulta enää suostunut lähtemään hoitoon hakattavaksi ja äitimuorilla oli kiire töihin, jätti hän minut yksin kotiin. Evästykseksi sain kysyä ovikellon soidessa ”kuka siellä”. Muuten tulisi ukkomustalainen ja veisi minut mennessään. Sen jälkeen istuinkin päivät yksin kotona pelko perseessä odottamassa ovikellon soivan ja mustalaisten tulevan hakemaan minut matkaansa. Romulaatikollakaan ei syntynyt mitään kivoja leikkejä. Aika kului hitaasti.

Ainoa toivonkipinä oli samassa talossa asunut viulisti, joka oli soittanut päänsä puhki. Kaikki pitivät häntä vaarallisena hulluna. Etenkin viulunvingutus pani asioista muka jotakin tajunneet epäilemään äijän olevan seksuaalisesti vinksallaan. Homomusikanteilla ei ollut tuolloin Oulussa helppoa. Porukat odottivat tilaisuutta käydä hakkaamassa hänet ja heittämässä hullujenhuoneelle. Mitä enemmän minua varoiteltiin tästä pervosta, sitä enemmän tunsin hänet hengenheimolaisekseni. Mutta isäukko sanoi, että siitä tyypistä minun olisi viisainta pysytellä erossa. Näin ollen minulla ei ollut yhtään ystävää kuunnellessani pihalla kaikuneita Kuikkatien Amadeuksen revittelyjä.

Yhtenä aamuna minut heitettiin Allinpuiston lastentarhaan. Ensimmäinen kosketukseni totaaliseen laitokseen oli kaikin puolin totaalinen. Vierasta sakkia ympärillä, enkä peloltani uskaltanut sanoa kysyttäessä edes nimeäni.

- Tuo hörökorva on kaiken lisäksi tyhmä, lausui päiväkodin johtajatar tuomionsa. Jouduin heti kättelyssä jonoon, jossa polttouunin ovi on edessä ennemmin tai myöhemmin.

Lastentarha uhkui joka solullaan outoa järjettömyyttä. Joka välissä täytyi vetäistä päiväunet, vaikka ei nukuttanut yhtään. En halunnut olla systeemin kanssa missään tekemisissä. Istuin nurkassa omissa oloissani niin pitkään, että minut kuskattiin lopulta hörökorvista kiikuttaen lääkärin tutkittavaksi.

Lääkäritäti istui kavereineen tutkimushuoneessa valmiina panemaan hösseliksi. Minulle lyötiin pensseli kouraan ja käskettiin vetäisemään vesiväreillä paperille mitä mieleeni tulee. Mitään ei tullut. Lääkärisakin maanitellessa minua vetämään edes jotakin, ei auttanut kuin ryhtyä hommiin. Sen kummempia miettimättä maalasin koko paperin punaiseksi.
- Mitä kuvasi esittää?
- Se on tulipalo.
- Missä palaa?
- En tiedä. Mutta sotaa tämä on. Vihollinen on sytyttänyt meidän talon tuleen, sävelsin miettimättä mitä sylki suuhuni toi. Tajusin että tätä sakkia kannatti mielistellä, tai joutuisin värittelemään papereita loppuikäni.

Lääkärisakki supisi keskenään. Kuulin heidän sanovan, että pennulla on häikkää päässään. Siitä tulee isona tuhopolttaja, jos ei mitään tehdä ajoissa. Varmuuden vuoksi koe toistettiin vielä muutaman kerran. Vedin ulkomuistista paperin punaiseksi, koska luulin niiden tätien tykkäävän siitä, enkä muutakaan väritettävää keksinyt.

- Poikaparka. Noin pieni ja jo pukkaa tuhopoltot päähän, kuului diagnoosi.

Koska Allinpuiston lapset olivat uhkaavia, eivätkä ottaneet minua leikkeihinsä, päätin lähteä litomaan lastentarhasta. Kyttäsin vain, että joku hoitaja unohti portin auki ja pistin menoksi. Parhaassa tapauksessa pääsin lähes tien reunaan saakka ennen kuin hoitaja sai minut kiinni ja antoi ympäri korvia. Lapset matkivat toisiaan kuin apinat. Yksi Miettisen poika päätti esimerkkini innostamana tehdä saman tempun. Hän pääsi pitemmälle. Juuri kun hän oli ylittämässä tietä, hän jäi auton alle ja kuoli. Tapaus järkytti sen perän ihmisten elämää. Minustakin oli jotenkin kummallista, että hänen paikalla ei ottanut kukaan päiväunia. Minun kävi jopa kuollutta pikku-Mattia kateeksi, koska hänen ei tarvinnut enää näytellä nukkumista. Matin kerrottiin päässeen taivaaseen, jossa isäjumala enkeleineen pitää hänestä hyvää huolta. Minulla ei ollut haisuakaan missä taivas oli, enkä muutenkaan tajunnut mitä kuoleminen on. Joka tapauksessa se tuntui surkeaan elämääni verrattuna kohtuullisen kiinnostavalta vaihtoehdolta. Pian oli pikku-Matin paikalla vikisemässä uusi kodistaan kylmään maailmaan kiskottu kakara, joka tärisi pelosta keskitysleiriin heitettynä.

Koska lastentarhan laiskat hoitajaämmät kyllästyivät juokseman perässäni pitkin Nokelaa, ehdotettiin minun siirtämistä lastenkotiin. Siellä olisivat paremmat turvajärjestelyt. Vanhempani harkitsivat asiaa vakavissaan, sillä kai hekin halusivat touhujani aikansa katsottuaan hankkiutua minusta eroon. Lisäksi heitä painoi uhka lapsenryöstön paljastumisesta, jota epäilin heidän pyrkivän peittelemään pistämällä arsenikkia kaurapuurooni.

Sain kuitenkin vielä yhden mahdollisuuden pysyä normaalien kirjoissa. Minut vietiin hoitoon ukilleni Paavo Johannes Apilalle, joka oli juuri pantu juoppouden takia VR:ltä eläkkeelle. Isäukkoni jatkoi suvun veturimiesperinteitä ukilta oppimaansa malliin ajelemalla junalla ympäripäissään pitkin Pohjanmaan rataa. Ukin puheiden perusteella minä olisin seuraavana vuorossa hyppäämään kuljettamaan junaa. Sen parkkiintuneen huulisyövän runteleman äijän luona oli paremmat oltavat, vaikka se oli jotenkin kummallinen mummin lähdettyä lätkimään ukin iänkaikkiseen viinahommaan kyllästyneenä. Mummi oli peräisin paremmista piireistä, eikä pitänyt yhteyttä edes lapsiinsa. En koskaan tavannut häntä.

Ukin luona meni mukavasti; jos suostui syömään jankkia pari lautasellista, ei taskurahoista ollut puutetta. Ukki oli perso ”jankiksi” kutsumalleen leipäpaistille, johon se keräsi homehtuneita ja kuivuneita leivänkannikoita ympäri Karjasiltaa jossa sen tönö sijaitsi. Ukki keitti jankkia suuressa kattilassa. Hän lisäsi siihen päivittäin hapanta maitoa ja leivänkannikoita. Muuta ruokaa hän ei suostunut syömään. Vaikka jankki oli paskan makuista, ahdoin sitä innolla kitaani hyvien rahojen toivossa.

Kun jankkirahaa oli kertynyt tarpeeksi marssimme ukin kanssa Centrumin tavarataloon, jonka vuoden 1965 leluvalikoimien rinnalla kalpenevat maailman suurimmat tavaratalot. Ostin kaikilla rahoillani muovi-intiaaneja. Ostettuani niitä kasillisen, ukki totesi palatessamme intiaanien ostoreissulta:
- Kyllä tuo poika on pöljä.

Taistelin maailmanhistorian verisimmät intiaanisodat ukin tönön pihamaalla. Lopulta kuolleita sotureita lojui kaikkialla. Sodan loputtua mietin mitä tehdä kuolleille intiaaneille? Hautasin ne juhlallisin seremonion. Sen jälkeen kuolleiden intiaanien hautuumaata etsittiin viikkotolkulla turhaan ukin talon pihalta. Tänäkin päivänä ne inkkarit ovat löytymättä.
- Sinne meni sun intiaanit. Mites nyt suu pannaan? ukki kysyi.
- Lähdetään ostamaan lisää.
- Kyllä tuo poika on tyhmä, ukki päivitteli kävellessämme kohti Centrumin leluosastoa.