Löylyn lyömä naakka

9

LÖYLYN LYÖMÄ NAAKKA

Jos joku kuvittelee, että meidän sakki oli persaukisuuden ohella myös elukoita, ei hän siinäkään varmaan paremman väen näkökulmasta paljon vikaan osu. Samaa mieltä olivat myös meidän saunavuoron jälkeiset kylpijät. Meillä oli elättinä naakka, jonka isäukko oli veturitallilta tullessaan löytänyt huonossa kunnossa ratapihalta. Hän toi sen meille ja heikkona hetkenään ajatteli tarjota sille armeliaan kuoleman surkean elämänsä päätteeksi. Televisiosta oli tullut Ajankohtaisessa Kakkosessa raportti Kalkutan Äiti Teresan kuolevien talosta, joihin nunnat keräsivät kaupungin kaduilta ihmisiä heittämään veivinsä. Kun ne kuolevat saivat kunnon sapuskaa ja tujut lääkkeet, heräsivät he oitis enemmän eloon kuin koskaan surkean Kalkutan kaduilla viettämänsä elämänsä aikana. Näin ollen nunnilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin heittää heidät takaisin kadulle ja lähteä pakettiautolla etsimään uusia kuoleman kielissä viruneita. Jotakin häikkää siinä touhussa mielestäni oli, mutta sama päti myös isäukon tuomaan naakkaan. Idea ei toiminut Kalkutassa, eikä eteläisessä Oulussa. Kun kuoleva saa hyvää hoivaa se tajuaa, että ei kannata sittenkään heittää vielä veiviään. Kalkutassa jouduttiin ajamaan virkistyneet kuolevat takaisin slummikortteleihin, koska nunnilla ei ollut varaa alkaa heitä elättämään. Meillä sen sijaan ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa se naakka elätiksi. Kun isäukko paiskasi sen ikkunasta pihalle, naakka lähti lentämään. Ennen kuin isäukko ehti sulkea ikkunan naakka lensi takaisin sisään, koska tajusi saavansa siellä paremmat sapuskat ja muut oltavat.

Naakasta voidaan olla montaa mieltä, kuten varislinnuista yleensä. Mutta siisteyskasvatusta niille on turha antaa. Aamulla kun meni keittiöön, oli naakka paskonut kaikki paikat. Sillä oli maha jatkuvasti kuralla, koska viekkaana varislintuna se oppi käymään omin nokin juomassa vesihanasta. Sitten se ruikki jatkuvalla syötöllä. Naakan paskan peseminen seinistä selittänee osittain miksi en ole jaksanut myöhemminkään lukuisten vaimojeni harmiksi siisteydestäni välittää. Olen vain vetäissyt dödöä kainaloon kun valittavat minun haisevan raadolta.

Naakka oli kova saunamies. Perjantai-iltaisin kun oli meidän saunavuoro, se paineli suoraan lauteelle. Se levitti siipensä ja nautti elämästä pää sivulle retkahtaneena. Sitä ei häirinnyt edes isovittuiset ämmät, joita pukkasi meidän saunavuorolla mukaan kylpemään pummilla. Kun löylyaika oli loppu piti vastentahtoinen naakka kantaa väkisin pesuhuoneeseen. Saunan molemmilla puolin oli pesuhuone. Alla oli rako jotta ilma vaihtui löylyhyoneessa. Naakka tutki tilannetta aikansa ja paineli sitten oven alitse takaisin löylyihin. Se oli enemmän kuin järkytys seuraavana saunoneelle suurperheelle. Isä kirosi, lapset kirkuivat kauhuissaan, äiti rukoili Jehovaa apuun. Kun siitä huudosta ei meinannut tulla loppua, ei naakka jaksanut kuunnella, vaan tuli oven alitse takaisin pesuhuoneeseen. Annoimme sille kylmän suihkun.

Kun sama toistui muutaman kerran, ei se suurperhe enää uskaltanut tulla pikkupirujen pelossa saunaan. Juuri kun tajusimme, että saisimme istua löylyissä ylimääräisen ilmaisen vuoron tuli isännöitsijä Valde Käki tapansa mukaa pilaamaan ilomme. Kun hän ehti sanoa, että nyt olisi vähän valittamista tuosta linnustanne, naakka istahti hänen kaljulleen luullen sitä munaksi jota piti alkaa hautomaan. Kun äijä yritti huitoa sitä helvettiin, naakka hermostui ja ruikkasi läjän isännöitsijän päähän.

- Se ei tuo teidän lintu oikein sovellu tällaiseen uudenaikaiseen kerrostaloelämään…
- Miten niin ei muka sovellu? Hyvin tuo näyttää viihtyvän, isäukko ihmetteli isännöitsijän sen kertaisia järjettömyyksiä.
- On tullut valituksia. Tuo rastas kuulemma lentää pihalle parkkeerattuihin lastenvaunuihin. Talon äidit eivät enää uskalla pitää lapsiaan ulkona. Pelkäävät tuon linnun nokkivan lapsilta silmät päästä. Tämä on aika vakava asia…
- Ensinnäkin tuo on naakka, ei rastas. Juttu on muutenkin pöpi, kuten tämän talon ämmien jutut yleensäkin. Jos se haluaisi nokkia niiden toukilta silmät päästä, talossa ei enää asuisi muita kuin silmättömiä lapsia.
- Taloyhtiön hallitus on velvoittanut minut puuttumaan asiaan. Jos te haluatte tässä talossa elättää naakkaa, joka on muuten rauhoitettu lintu, niin ulos sitä ei enää saa päästää vapaana lentelemään.
- Missä se sitten lentelee? Vaatekaapissako?
- Minun puolestani lennelköön vaikka perseessänne, mutta pihalle sillä ei ole enää asiaa. Ja sen paskojen hajustakin on valitettu. Se voi tulla teidän sakille lähtö tästä kortteerista, jos ette ala vähitellen tajuamaan, että ette voi elää täällä kuin pellossa. Täällä on järjestyssäännöt jaettu jokaiseen kotiin.
- Luuletko että me muka niitä aletaan lukemaan? On meillä parempaakin tekemistä. Pyyhimme niillä persettämme, isäukko pani kovan kovaa vastaan ja isännöitsijä Valde Käki tiesi olla ärsyttämättä enempää. Lisäksi hän päätti jättää yöllisten remujuhlimisten aiheuttamat valitukset omaksi tiedokseen, koska ei ollut uskaltanut niitä siihenkään asti tulla esittämään.
- Oli miten oli. Jos lintu vielä nähdään pihalla, kantaa poliisi sen seuraksi kämppänne irtaimiston. Sielläpähän talvipakkasessa naakkaa kasvattelette...
- Tervetuloa milloin vain parhaiten sopii. Mutta muistakaa ottaa ruumisarkut mukaan.

Ei auttanut kuin sopeutua niiden luonnonvihaajien systeemeihin. Meillä oli vastikkeet rästissä, joten isäukko ei viitsinyt enää enempää ärsyttää. Jos ne olisi pantu maksuun olisi monen kuukauden kaljarahat menneet sen sileän tien.

Naakka asui elämänsä onnellisen, mutta lyhyeksi jääneen loppuajan keittiössä paskannellen iloisesti vesijohtovesikännissä. Vaikka isäukko oli elukka, ei hän kuitenkaan raaskinut teloa naakkaa päiviltä. Kuvitteli kai täten todistavansa omistavansa jossain kohtaa päänuppiaan omaa surkeaa elämäänsä suuremman sielun, jonka olemassa oloon meidän sakista ei kukaan muu koskaan uskonut. Ei vaikka kuinka äijä laskukännissä uhkaili posauttavan itseltään haulikolla aivot seinälle. Kukaan ei jaksanut edes käydä piilottamassa panoksia.

Naakalle tuli kuitenkin lähtö, kun isäukko löysi pyhäpukunsa yltä päältä paskassa ollessamme lähdössä joulupäivänä vierailulle ukin tönölle. Hän tempasi polkupyörän pumpun esiin ja veti armottoman tappolyönnin naakan päähän. Kun se ei heti kuollut, vaan nosti kummissaan päätään, pamahti toinen laaki ja se oli vainaja. Sen jälkeen isäukko pakotti minut viemään sen polttouuniin, koska ei halunnut enää linnunpaskan lisäksi alkaa haistelemaan mätänevää lihaa. Lähdin sovinnolla, sillä mädänneiden kalansuolten kuvottavaan hajuun tottuneena tajusin sen kannaltani viisaimmaksi.

Kävellessäni kotkalaisen narkkarivaimoni kanssa joka aamuisella pullonkeruureissullamme kanaalien varsilla näen naakkojen lentelevä Amsterdamin kirkkojen torneissa. Olen varma, että yksi niistä on meidän naakka, joka on vironnut henkiin ja lentänyt takaisin sivistyksen pariin Keski-Eurooppaan, koska siellä on parempi ilmasto, vähemmän tyhmiä ihmisiä kuin Oulussa ja naakat muutenkin kulttuurilintuja. Siellä se lentelee uhraamatta ajatustakaan Oulussa viettämälleen ajalle.
- Paitsi ettei lentele, kuittasi kotkalainen narkkarivaimoni järkeilyni, kyeten jo toisen kerran saman viikon aikana lukemaan ajatukseni etuajassa.

Saatoin vaimoni strippaamaan työpaikalleen Punaisten lyhtyjen korttelin lesboklubille. Menneisyys oli sieltä kaikuvan musan perusteella jo aikoja sitten muuttunut homodiskojen musiikiksi. Koska vaimoni oli mukana showbisneksessä sain itsekin siitä välillisesti pienen provikan. Soittakoon mitä tykkäävät, mietin palauttaessani pullot, joista ei paljon kostunut. Kilpailu on pullobisneksessäkin kovaa ja tulijoita riittää.

Vetäessäni kaljaa naamariin Dam aukiolla katselin koirien nuuskivan toistensa takamuksia. Tätini mies Jukka ”Hoppula” Kukkaisjärvi oli kova kasvattamaan koiria. Hänellä oli eri kokoisia ja näköisiä koiria. Yhteistä niille oli, että ne olivat kaikki sekarotuisia. Hän käveli aamuöisin pitkiä lenkkejä niiden kanssa Oulun kapakoiden edustoilla ja puistoissa etsien humalaisten hukkaamia kolikoita ja tyhjiä pulloja. Koira oli mukavaa seuraa niillä hyvin leiville lyöneillä retkillä, joiden jälkeen oli hyvä mennä Autokumiin päiväksi korjaamaan raskaita kuorma-autonrenkaita. Koska heidän sakillaan oli aina perse auki, minimoi Hoppula rakkiensa ruokakustannukset. Hän keitti niille kattilassa kalan päitä, joiden kimppuun pahasti nälkiintyneet koirat ryntäsivät empimättä.

Joillakin viiraa aina yläpäästä. Tämä pätee niin ihmisiin kuin eläimiin. Jotkut hurtat olivat niin hulluja, että Hoppula ei saanut niitä edes remmillä pieksämällä kuriin. Kun pieksäntää oli jatkunut useita päiviä ja hurtta silti yritti isäntänsä kimppuun suu vaahdossa, otti tätini ohjakset käsiinsä ja vei sen lopetettavaksi Karja-Pohjolan teurastamolle. Tästä tätini sakin touhusta isäukko kehitti lentävän lauseen, jota toisteli aina tilaisuuden tullen: ”Jos ei ala homma pelata, on edessä reissu Karja-Pohjolaan”.

Hoppulan hurtat olivat hulluina isäntänsä perään. Kun hän unohti kerran mökiltä lähtiessään pahaluonteisen bokseria muistuttaneen rakin matkasta, säntäsi tämä hippulat vinkuen täyttä höyryä Hoppulan Wartburgin perään. Kun matkaa oli tehty pitkin Oulunsalon metsäteitä viitisen kilometriä, huomasi Hoppula taustapeiliin vilkaistessaan jonkun möykyn seuraavan kotteroaan. Näin ollen hän lisäsi kaasua päästäkseen jahtaajaa karkuun. Takaa-ajaja katosi auton sutineiden renkaiden jättämään pölyyn.

Hoppula ajoi nasta laudassa aina lentokentän tiehaaraan. Se oli paha risteys jossa pääsi ennen liikennevalojen keksimistä vuosittain muutama oululainen hengestään. Hoppulan yritettyä turhaan omintakeisella syöksytyylillään nelostien liikenteen sekaan, joutui hän pysäyttämään kotteronsa. Liikennettä oli nelostiellä enemmän kuin autoja Lapin läänissä. Parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen Hoppula vilkaisi ohimennen peiliin. Omituinen rakkikoira laukkasi epäröimättä kohti hänen Wartburgin romuaan. Silloin Hoppula tajusi hengen menon olevan lähellä ja ajoi sumeilematta liikenteenjakajan yli nelostielle. Seuranneessa ketjukolarissa kaksi ihmistä kuoli ja 23 autoa romuttui lunastuskuntoon. Mutta Hoppula ajoi taustapeiliin vilkuilematta nasta laudassa kotipihaansa.

Istuttuaan pihamökin portaille piipustamaan alkoi kuulua nopeasti lähestyvää laukkaa. Hoppula epäili ensimmäisen ja ainoan kerran, että isäukkoni oli sittenkin ollut oikeassa epäillessään jatkuvalla syötöllä hänen touhujensa perimmäistä järkevyyttä. Odotellessaan järkensä valon sammumista pihaan laukkasi nääntynyt sekarotuinen bokseri. Katsoessaan maahan lyyhistynyttä rakkia, joka oli ravannut täysillä koko 30 kilometrin matkan mökilta Ouluun hänen perässään, tajusi tätini mies mokanneensa.

- Saatana, unohdin tuon junnun matkasta.

Hoppula yritti turhaan virvoitella kasteluletkulla hurttaansa, joka makasi kuola suustaan purskuten pihassa ketarat ojossa. Eläin rakastaa laumansa johtajaa loppuun saakka. Se oli Hoppulan mukaan kuulemma osoitus niiden ihmistä monin kerroin paremmasta uskollisuudesta. Annettuaan huonolla menestyksellä tekohengitystä hurtalle, kävi Hoppula hautaamassa sen Oulun hautausmaan kiviaidan viereen. Ihmiset katsoivat kummeksuen kuoppaa kaivavaa äijää, jolla oli bokserin raato vanhaan Kalevaan käärittynä vieressään.
- Lepää rauhassa, totesi Jukka ”Hoppula” Kukkaisjärvi paiskattuaan ruhon kuoppaan. Peiteltyään haudan huolellisesti hän kävi kotimatkalla hakemassa kennelistä uuden koiran. Palattuaan kotiinsa hänen akkansa, minun tätini, totesi masentuneena:
- Ei voi olla totta. Se on taas haalannut tänne luonnevikaisen rakin.

Tätini vastustuksesta huolimatta koirankasvatushommat jatkuivat sillä seurauksella, että Karja-Pohjolan johtaja kävi lopulta panemassa teurastamon portille kyltin:

”Emme lopeta eläimiä ilmaiseksi.”

Näin ollen tätini sakki sai jatkossa pulittaa pitkän pennin hankkiutuessaan eroon rakeista, joista ei tätini mielestä ollut eläjiksi. Perheen tytär oli niin ihmeissään jatkuvista koirahommista, että Helsinkiin muutettuaan liittyi eläintensuojeluyhdistys Animaliaan. Sen tarkoitus oli pelastaa maailman rakkikoirat hänen vanhempiensa kaltaisten raakalaisten kynsistä. Myöhemmin serkkuni oli mukana perustamassa samalta pohjalta Greenpeacea ja Vihreää liittoa. Hän kannatti vilpittömästi oppi-isänsä kalastaja Pentti Linkolan oppeja, joiden mukaan ylimääräisistä ihmisistä tulisi hankkiutua eroon vaikka kaasukammioiden avulla. Näin elukoille jäisi enemmän tilaa kuljeskella ja metsät jäisivät murhaamatta.