Köykän Ollin jalanjäljillä

18

KÖYKÄN OLLIN JALANJÄLJILLÄ

Vaikka isäukko ja voikkaope panivat epäilemään homman järkevyyttä, yritin itsekin luoda uraa urheilubisneksessä. Pelasin fudista samaan aikaan sekä Palloseurassa että Työväenpalloilijoissa. Näin pääsin seurojen jäsenkortilla katsomaan ilmaiseksi kaikki kotimatsit toisen divisioonan pohjoislohkossa. Sankarini oli työväenpalloilijoiden tankkimainen keskushyökkääjä Olavi ”Olli” Köykkä. Hänellä ei ollut paljon teknisiä tai taktisia taitoja. Mutta kun hän sai pallon lähti hän rynnimään kuin tankki kohti vastustajan maalia. Se pirulainen ei pysähtynyt, vaikka pari vastustajan pakkia yritti kaikin voimin roikkua sen paidassa. Päästyään laukaisuetäisyydelle hän veti armottoman kärkipotkun. Olli Köykän kärkkäreitä osattiin pelätä ympäri Pohjois-Suomea. Jos pallo ei lentänyt Raatin kentän aidan yli Oulujokeen, tai joku onneton puolustajan ressukka ei ehtinyt alta pois, oli verkko väistämättömästi tötteröllä. Oulusta lähti jo tuolloin jätkiä etelän suurseuroihin, mutta niiden pallotaitureiden meno oli vaisua Olli Köykän armottomaan taisteluun verrattuna. Hän oli aina maalitekijätilaston kunkku, emmekä voineet ymmärtää miksi hänelle ei koskaan tullut kutsua maajoukkueeseen. Suomi olisi voinut voittaa vaikka Italian, jos sillä olisi ollut tarjota pehmeän taitopelin vastineeksi suoraan Oulun metsistä tullut lumimies, jonka ei olisi kuvia kumartanut. Hän olisi osannut myös likaiset temput, jolla hermoherkät makaroonit olisi saatu pois tolaltaan.

Sovelsin Ollin oppeja itsekin nappulaliigassa, jossa vedin heti eka pelissäni pallon tullessa sihdille sen täysillä kärkipotkulla maaliin. Vastustajan maalivahtia vitutti suoritukseni joutuessaan hakemaan verkottomaan maaliin uponnutta palloa läheisen koulun pihalta. Hän muisti hävityn pelin jälkeen ilkkua minua siitä, että ”tuo jätkä ei osaa vetää kuin kärkkäreitä”. Mutta minkäs mahtoi, että vain maalit lasketaan? Urani jatkui seuraavissakin otteluissa nousujohteisesti. Yhdessä pelissä täräytin säkällä kolme kertaa pallon maaliin. Aina kun pallo tuli hollille ammuin sen summassa silmät kiinni kohti vastustajan maalia. Tajusin tehneeni maalin vasta kun joukkuekaverit roikkuivat kimpussani. Se sai paikalla olleen Oulu-lehden avustajan innostumaan ja hän nappasi minusta urani jatkon kannalta kohtalokkaan valokuvan. Kun se julkaistiin oli isäukko tyrmistynyt:

- Voi vittujen kevät! Sullahan on pyhähousut jalassa. Enpä ole ennen nähnyt tämmöistä urheilijaa.
- Mutta äiti pakottaa aina pitämään sunnuntaina pyhähousuja.
- Kuulehan neiti söpöliini; jos tommoisissa vetimissä menet matseihin sullehan nauraa koko Oulu.
- Jos ei muuta tekemistä ole, naurakoon vaan.


Ukko innostui kuitenkin menestyksestäni siinä määrin, että alkoi ilmestyä kentän laidallae kaljakassin kanssa kannustamaan. Äijä möykkäsi siihen malliin, että muut katsojat olivat kummissaan. Isäukko oli ymmärtänyt pelin luonteen hieman erikoisella tavalla. Hän kehotti taklaamaan joka tilanteessa ja muutenkin pelaamaan sikaa. Hommasta alkoi mennä fiilis, kun ei koskaan voinut olla varma, jos se ehtisi junakeikaltaan Seinäjoelta karjumaan kentän laidalle. Isäukon möykkäämiseen hermostuneena kostin pari kertaa ensimmäiselle kohdalle sattuneelle vastustajalle vetämällä häneltä armottomalla viikatteella jalat alta. Ukko hihkui innostuksesta ja kertoi suureen ääneen valmentaneensa pojastaan tuollaisen karjun Valmentaja kehotti minua puhumaan järkeä isäukolle, koska hän pilasi joukkueemme maineen.

- Mene itse sanomaan, jos uskallat. Ei tuohon hulluun järkipuhe tehoa.

Intoni alkoi hiipua, enkä enää jaksanut panna kaikkeani peliin. Lisäksi aloin jättää pelejä ja harkkoja väliin. Kun ilmestyin kentän laidalle valmentaja otti minut joukkueeseen uhkaillen, että jos en ala käymään harjoituksissa joudun loppuiäksi penkkimieheksi. Olli Köykänkin ura alkoi iän myötä painon noustessa hiipua, eikä minulla ollut muutakaan roolimallia motivoida itseäni pelaamiseen.

Lätkä oli vuorossa seuraavana. Tuolloin Kärppien juniorikoulu pyöri jo täysillä. Pääsin Nokelan kaupunginosajoukkueseeen, jonka nimi oli Helsingin Jääkiekkoklubi. Se tuntui hienolta verrattuna sellaisiin naurettaviin joukkueisiin kuin Imatran Ketterä, Mäntän Kiekko-Pojat ja Karhulan Titaanit. Aluksi pelasin hyökkääjänä, mutta kun pari kertaa missasin varman tekopaikan tyhjän rysän edessä, pantiin minut pakiksi. Siinä hommassa ei tarvinnut kuin luutia purkukiekkoja päätyyn. Lisäksi samassa joukkueessa pelasi myöhemmin NHL:ssä huippu-uran luonut puolustaja Reksa Ruotsalainen. Hän treenasi tuleviin koitoksiin pyörittelemällä yksikseen koko pelin alusta loppuun. Jos vastustaja sai häneltä kiekon pois sattuman oikusta varmistin keskialueella ja heitin limpun summassa kohti vastustajan maalia. Yleensä sen nappasi Reksa Ruotsalainen, joka kävi huvikseen ottamassa vauhtia oman maalin takaa ja pujotteli sitten läpi kentän pistäen kiekon täydellisen harhautuksen päätteeksi maalin kattoon. Hän ei paljon viitsinyt syötellä, sillä joukkueen hyökkäyskalusto olisi kuitenkin onnistunut sähläämään varmat tekopaikat. Lisäksi hänellä oli kiire vanhempien junnujen peliin, eikä hän viitsinyt kauan nappuloiden kanssa värkätä.

Urani kohokohta oli kun joskus pääsin runttaamaan sopivan pienen sällin päin kaukalon laitaa. Kyttäsin uhria kärsivällisesti ja kun ressukka ei osannut olla varuillaan, otin hurjan vauhdin ja pamautin täysillä päin. Jäähyjä ei juuri jaettu, sillä tuomareina toimineet tyypit tykkäsivät hekin katsoa kunnon rytäköitä keskellä paukkupakkasia. Pelejä ei peruttu vaikka mittari laski alle kolmenkymmenen. Jää oli niin kovaa, että se ei enää luistanut. Reksan pyöritellessä mielensä mukaan vastustajaa tuli minulle varmistavana pakkina niin kylmä, että aloin pukeutua useampaan villapaitaan lähtiessäni matsiin.

Lätkäurani huipentuma oli, kun sain yhdessä pelissä annettua kuin ihmeen kaupalla namupassin maalin eteen nukahtaneelle hyökkääjälle, joka hölmistyksestään huolimatta onnistui saamaan kiekon pesään.

Kun jouduin vilttiketjuun aloin tajuta elämän olevan paskamaista kisaa paikasta pakkasessa. Nokkimisjärjestys oli pukukopissa armoton. Sääli oli sairautta. Sivuun joutuneita pilkattiin kaikin tavoin, eikä siitä valmentajat meteliä nostaneet. Se kuului lätkän olemukseen, jossa ei neitikiekkoilijoilla ollut mitään ihmisarvoa. Erityisesti tässä kunnostautui Kauko Hannunen, joka pelkäsi itsekin joutuvansa vilttiin. Näin ollen hän purki raivoaan huonommin pärjänneille vakuuttaakseen valmentajan omasta tinkimättömästä asenteestaan. Se ei kuitenkaan riittänyt kuin pariin liigapeliin. Sen jälkeen hän päätyi ajamaan Oulun jäähalliin jäähdytyskonetta. Hän oli ilmeisesti hyvä pökkimään pedissä, sillä yksi etelän iskelmälaulajatar otti hänet ukokseen. Mutta paha sai palkkansa; pumpattuaan kundista kaiken nautinnon paiskasi laulajatar hänet pihalle. Ouluun palattuaan Kake oli menettänyt työpaikkansa ja istui Tuiran keskikaljabaareissa haastaen riitaa juoppojen kanssa.

Aikani lätkää hakattuani tajusin, että ainakaan näin en halunnut elämääni elää. Luovuin sovinnolla taistelemasta elintilasta kaukalossa ja lähdin kotiin katsomaan keittiön ikkunasta selvaakkien jännittävää elämää, vaikka he elivätkin vielä esi-isiensä tapojen mukaisesti jääpallopiireissä. Suvun äijien tavoin olin varma, että oikealla asenteella kyvyilläni olisi pärjätty vaikka minne saakka. Mutta koskaan se asenne ei pysynyt muutamaa viikkoa kauempaa.