3700 metriä Cooperissa

16

3700 METRIÄ COOPERISSA

Tärkeintä elämässä on Oulun äijille aina ollut pärjätä urheilussa. Isäukko oli yrittänyt lähes kaikkia mahdollisia lajeja hurjassa nuoruudessaan. Sillä oli palkintokaapissa pokaaleita piirisarjatasolta yleisurheilusta, suunnistuksesta ja nyrkkeilystä. Nyrkkeilysaavutuksiaan hän piti eniten arvossa. Pokaaleita kiillotellessaan hän kertasi rajuja iskusarjojaan Pohjois-Suomen mestaruuskisoissa. Armottomat tappolyönnit olivat johtaneet aina pronssiseen mitaliin saakka. Se oli hänen mielestään osoitus siitä, että hänellä olisi ollut silläkin urheilun saralla mahdollisuudet vaikka minne.

Kännipäissään se otti matsia ostarin baarin sulkemisajan jälkeen Nokelan nuorison kanssa. Kun se sai tyrmätyksi jonkun teinin, juttua riitti päivätolkulla. Muutenkin sen kaveripiirissä tärkein miehisyyden tunnus oli valmius puolustaa nyrkit pystyssä kunniaansa todellisia ja kuviteltuja vihollisia vastaan. Oulun poliisi oli tottunut äijien melskaamisen ja antoi porukoiden tapella kaikessa rauhassa keskenään. Se puuttui vastahakoisesti asiaan vasta kun nakkikioskin ikkuna lyötiin sisään vittumaisen myyjä-ämmän kieltäydyttyä myymästä käristemakkaroita ympäripäissään olleille ukoille. Putkaan joutuminen tulkittiin uudeksi meriitiksi miehuuden urhealla saralla. Ainakin meidän isäukko piti kunnia-asiana kertoa kaikille, että oli taas kerran kuskattu viilentymään putkan pahnoille.

Ainoa äijä jolla oli vähä järkeä päässään oli isäukon paraskamu Reino ”Rekke” Tolonen. Se oli kova soittamaan suutaan, mutta kun hässäkkä alkoi osasi hän jättää hommat kavereidensa hoideltavaksi.
- Kun muut alkavat kääriä hihojaan, alkaa Rekke kääriä lahkeitaan, oli lentävä lause ostarin baarissa.

Jouduin tietenkin heti pienestä pitäen systemaattisen valmennuksen kohteeksi. Muilla lajeilla saattoi hankkia peruskuntoa, mutta tärkeintä oli oppia nyrkkeilemään. Hakkasin iltakaudet isäukkoa, joka oli sitä tyytyväisempi mitä kovemmin vedin sitä turpaan. Välistä se veti avokämmenellä ympäri korvia, jos suojaus pääsi unohtumaan.

Koulussa tästä oli hyötyä, sillä mentyäni Karjasillan oppikouluun hoitelin ensitöikseni koosta riippumatta jokaisen sällin, joka oli siellä tottunut nauttimaan elämästä rääkkäämällä muita oppilaita. Ensimmäiselle satakiloiselle korstolle oli aika kova paikka saada turpiinsa sintin mittaiselta ekaluokkalaiselta. Kun hoitelin samaan tyyliin kostamaan tulleet muut pääjehut, jätettiin minut rauhan.
- Se on hullu. Ei sen kanssa kannata alkaa tappelemaan, yrittivät korstot kuitata tappionsa.

Nyrkkisankarinura ei kuitenkaan miellyttänyt, sillä testasin homman mentyä veriin taitojanani yhteen Pirkkalan Paavoon. Se oli herkkä lapsi, joten vedin sitä kokeeksi turpaan. Mutta se ei edes yrittänyt lyödä takaisin. Sen nenästä alkoi vuotaa verta ja silmistä kyyneleitä. Hommasta jäi takaraivoon syyllisyyden tunne. Ehkä isäukon valmennusoppien yleisinhimillisessä puolessa olisi ollut parantamisen varaa.

Koska isäukkoon upposi mikä soopa tahansa ja hän odotti minulta suurtekoja urheilun saralla, aloin säveltämään hänelle jatkuvalla syötöllä valheita huippusuorituksistani. Keihäs lensi kentän aidan yli metsään saakka, koriksessa tein joka pelissä 40 pinnaa, futiksessa maalin pari. Kun valehtelin vetäisseeni ensi yrittämällä Cooperin testissä 3700 metriä, innostui isäukko niin paljon, että lähti kertomaan asiasta VR:n Urheilijoiden kovimmille kestävyysjuoksijoille. Ne eivät uskoneet, vaikka isäukko yritti kuinka vääntää heille asian rautalangasta. Itse aloin saada tarpeekseni koko fiktiivisetä urheilu-urastani. Aavistin että jos jatkaisin samaa rataa, joutuisin joskus valheesta kiinni ja minua juoksutettaisiin ympäri juoksurataa niin pitkään, että joko kuolisin tai vetäisisin Cooperissa 3700 metriä.

Lopullisesti uskoni urheilun mielekkyyteen vei voimistelunopettaja Markku Kaskela. Hän oli niin urheiluhullu äijä, että hiihti kesät talvet kouluun kotoaan 20 kilsan päästä. Koulussa se otti jumppatunneilla raivokkaasti osaa joka lajiin kaikkensa peliin pannen. Hän oli kuin presidentti Urho Kekkonen, joka ei sietänyt häviämistä missään tilanteessa. Jätkät alkoivat kypsyä siihen ja motivaatio laski. Lopulta Kaskela pelasi innokkaasti vain pikkusällien kanssa muiden nojaillessa aitaan koko hommaan vittuuntuneina.

Terveysopin tunnit kuluivat Markku Kaskelan selostaessa suomalaisten saavutuksia edellisissä talvi- ja kesäkisoissa. Sillä oli urheilu niin verissä, että kun Paavo Noponen alkoi selostamaan Rukan hiihtoja radiossa, sillä kuulemma kainalot valuivat hikeä kuin saavista. Kesälomareissuillaan se piti perhettään kauhun vallassa kisalähetysten aikana. Kun kympin kisa lähti liikkeelle ja suomalaiset olivat vielä mukana kärkikahinoissa, Kaskela lisäsi kaasua juoksijoiden tahtiin. Kun kisa oli ohi, ei lomareissua päästy jatkamaan ennen kuin hän oli vetäisyt muutaman kilometrin rivakan lenkin metsässä.

Kaskela oli hulluna kaikkiin mahdollisiin lajeihin. Mutta erityisesti hän painotti opetuksessaan telinevoimistelun peruskuntoa ja koordinaatiokykyä kasvattavaa merkitystä. Jumppasalissa hypeltiinkin hevoselta urhonhyppyjä niin pitkään, että ne syöpyivät joka jannun geneettiseen muistiin. Ainakin he muistivat vihata loppuelämänsä telinevoimistelua.

Leuanveto oli kuitenkin pahinta. Se oli tekniikkalaji, enkä saanut koko kouluaikana kolmea enempää vedetyksi. Parhaat sällit riuhtoivat sata, mutta heillä oli tekniikka hallussaan. Myöskään köysikiipeilyssä en menestynyt. Kun kerran kiipesin koulun jumppasalin kattoon, satuin vilkaisemaan alas. Tajusin olevani mennyttä kalua, jos tipahtaisin kahdeksasta metristä. Niinpä kieltäydyin niistä hullun hommista päättäväisesti. Puolapuut menettelivät, sillä niillä ei voinut tehdä mitään järkevää. Ainakaan minulle ei koskaan paljastunut, mitä virkaa oli puolapuilla? Ne lienevät jokin historiallinen jäänne Kalevalasta, tai mistä telinevoimistelu sitten onkaan peräisin. Ainakaan Oulusta se ei ollut, vaikka Markku Kaskela valmensi yhden juipin aina Euroopan mestariksi saakka. Mestaruuden jälkeen oululaiset eivät suostuneet antamaan hänelle tämän maan tavan mukaisesti vaatimaa ilmaista tonttia ja rakentamaan sille talkoilla omakotitaloa. Se juippi suuttui ja muutti Saksaan valmentamaan paikallisia telinevoimistelijoita.

Koulussa alkoivat jossain välissä puhaltaa uudet tuulet. Teiniliitto ja kouludemokratia toivat vaihtelua harmaaseen koulunkäyntiin. Teiniliitolla oli varmasti jokin sanoma, mutta muuta ei jäänyt mieleen kuin yleinen melskaaminen joka kouludemokratialla saatiin pystyyn. Se oli raittiin elämäntavan kannattaja Markku Kaskelalle raskas päivä, kun koulun aidan viereen perustettiin tupakkapaikka. Kaikki lähtivät heti tupakalle. Nekin jotka vihasivat tupakkaa. Itsekin aloin välittömästi vakitupakkimieheksi seurauksista välittämättä. Kaskelan juttujen mukaan tuskallinen syöpäkuolema seuraisi nopeasti, mutta halusin elää vaarallisesti ja kuolla nuorena.

Kun alkuinnostus hiipui jäivät tupakkapaikalle jäljelle vain pahimmat sällit ja eukot, sekä muutama pitkätukkainen teini. Teinien touhuissa ei ollut mitään järkeä, joten annoimme niiden jatkaa pössyttelyään kaikessa rauhassa. Markku Kaskelan hiihtäessä koulun pihaan alkoi sellainen röökaaminen tupakkapaikalla, että oksat pois. Muutaman kerran häneltä paloivat päreet ja hän tuli uhkailemaan voikkanumeroiden pysyvällä pudottamisella tyyppejä, jotka vielä niillä nurkilla näkisi. Mutta koska olimme tietoisia kouludemokratian tuomista vapauksista, käskimme hänen häipyä tai tekisimme valituksen koulupaikkahäirinnästä Teinien keskusliittoon Helsinkiin. Siellä tiedetäisiin keinot panna rautoihin Suomen demokraattisen järjestelmän edistystä uhkaava urheiluun hurahtanut ukko. Näin ollen Markku Kaskelalle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin pudottaa kaikkien tupakkapaikalla näkemiensä tyyppien numerot pysyvästi vitosiksi. Eikä hän niitä enää suostunut nostamaan, vaikka olisi vetänyt 120 leukaa ja juossut Cooperissa reilusti yli 3700 metriä.

Kun ne kouludemokratiapyrinnöt ajoivat karille seurasi kurinpalautus. Tupakkapaikka lakkautettiin eikä ostarissakaan ollut lupa käydä savuilla. Kun kuitenkin kävimme jouduimme yhden Jantusen Penan, josta tuli lukion jälkeen postimies, kanssa koulun johtokunnan eteen Markku Kaskelan ilmiantamina. Siellä istui luokallinen tätejä ja setiä, jotka eivät olleet sen perän elämäntapaan tottuneina asiasta moksiskaan. Jotakin ne kyselivät muodon vuoksi, mutta ei me saatu edes varoitusta, vaikka Kaskela oli uhannut meitä lukiosta erottamisella.

Lukioaikojeni jälkeen kuulin Markku Kaskelalle käyneen köpelösti. Hän kärähti yhtenä kesänä ratista suomalaisten pärjättyä hyvin juoksukisoissa. Oli kuulemma juhlan kunniaksi ottanut napanderia. Sen jälkeen hänelle tuli niin kiire pururadalle, että hyppäsi Volvoonsa ja rankaisi kaasupoljinta siihen malliin, että kytät lähtivät perään ja puhallutettuaan hänet ottivat kortin pois. Loppumatkan pururadalle Markku Kaskela joutui kävelemään. Masentuneena tapahtuneesta hän ei jaksanut hölkätä montakaan kilometriä. Rattijuoppoustuomion jälkeen hänen päivänsä Oulussa olivat luetut ja hän siirtyi liikunnanohjaajaksi Vierumäen urheiluopistolle. Myöhemmin hänet napattiin Keimolan Teboililta, jonne hän palasi hakemaan yleisurheilun MM-kisoihin mennessään unohtamaansa lääkelaukkua.