ARVOISA VASTAANOTTAJA
Tutustuttuamme apuraha-anomukseenne liittämäänne Oulua käsittelevään käsikirjoitukseen Oulun läänin taidetoimikunta ilmoittaa, että emme myönnä teille apurahaa, vaikka muita hakijoita ei olisi. Olette tehneet pahan virhearvion luullessanne meidän ottavan tosissamme sepitelmänne. Vitsit ovat surkeita, eivätkä Oulun yliopiston historian laitoksen mukaan vastaa totuutta.
Yksityiskohtiin enempiä menemättä toteamme, että teidän kannattaisi luopua yrittämästä kirjoitushommia, sillä yrityksiksi ne tulevat jäämään. Lääninkirjailijamme Tytti Kukkahuru-Rummukaisen mielestä ette osaa kirjoittaa, ettekä muutenkaan ymmärrä mistään mitään. Näin ollen pyydämme teitä pidättäytymään jatkossa häiritsemästä tärkeää alueellista kulttuurin edistämistyötämme Oulun läänissä. Mahdollisiin yrityksiinne huijata jatkossa Suomen kansallista kulttuuria ”pieneksi kotimaiseksi luotoksi” kutsumanne apurahan muodossa toteamme: Ei tipu latin latia!
Luova kansallinen kulttuuritalous on pelkästään tyytyväinen, että teillä ei ole rahaa palata uhkailuistanne huolimatta sekoittamaan Suomen taide- ja yhteiskuntaelämää. Pysykää puolestamme loppuikänne sen kotkalaisen narkkarivaimonne kanssa siellä Amsterdamissa. Se ei tosin kokemuksemme perusteella tule olemaan pitkä eikä hohdokas. Mikäli saatte katuojassanne päähänne tulla kärkkymään apurahoja tänne Oulun suunnalle, olemme varmuuden vuoksi lähettäneet kopion yritelmästänne poliisille. Se tuntee kuulemma teidät paremmin kuin hyvin. Poliisit jakavat käsikirjoitustanne Oulun seudun kouluissa osana kaupungin huumeiden vastaista kampanjaa. Tekstinne on niin hirveää, että oppilaat suorastaan repivät sen käsistä ja näin ollen olemme joutuneet myöntämään työskentelyapurahan Oulun poliisille kopiointikustannusten kattamiseksi.
Hyvästi, yksimielisesti yli puoluerajojen
Oulun läänin taidetoimikunta
perjantai, 5. helmikuuta 2010
Maailma palaa
1
MAAILMA PALAA
Lapsena minulla oli öisin kuuma. Herättyäni hikipäissäni yritin käännellä tyynyn viileän puolen vasten poskeani. Käänneltyäni tyynyä aikani tajusin lopulta, että ei se toinen puoli ollut kymmenen sekunnin välein käännettynä yhtään viileämpi. Luovuin toivosta ja nousin leikkimään sotaleikkejä. Samassa huoneessa nukkunut kotiapulainen heräsi joskus touhutessani yöhommiani, mutta ei kuitenkaan jaksanut muuta kuin karjaista pitämään pienempää ääntä taistelun hyökkäysvaiheen ollessa kiivaimmillaan. En välittänyt mitään niiden piikojen möykästä, sillä niitä tuli ja meni yhtenään. Lähettivät ne maaseudun korpikylistä postiautolla suureen maailmaan siinä toivossa, että he naisivat rahaa tai ainakin ukon joka veisi heidät valtameren taakse kärkkymästä elinkelvottoman kotitilansa lakiosia. Paskat ne minnekään elämässään pääsivät, mutta Nokelan sällit sen sijaan pääsivät panemaan niitä puhelemalla ensin muodon vuoksi mukavia, joka upposi niihin taukkeihin täydestä.. Oli ylentävää viettää päivät kotiapulaisen kanssa, joka täkin alla jakoi persettään kaikille sen perän täystyhmille jätkille piittaamatta tippaakaan meikäläisen hyvinvoinnista.
Koska isäukko ei kyennyt pitämään näppejään erossa kotiapulaisista, ei äitimuori lopulta suostunut heitä enää meille palkkamaan. Siihen loppui lapsuuteni onnellinen aika romulaatikon ääressä. Minut vietiin talonmiehen ämmälle päivähoitoon. Hän oli täyshullu, kuten talonmiehet ämmineen ja lapsineen poikkeuksetta tuohon aikaan olivat. Hän ei tykännyt hoitolapsista, joita joutui perheen rahapulaa paikatakseen pitämään. Ainoastaan omia pentujaan hän sieti. Talonmiehen ämmä oli kova hakkaamaan hoidokeitaan, eikä suostunut säälimään itkeviä lapsia.
- Siitä sait. Ja lisää tulee jos vielä jatkat resuamista. Pidät nyt turvan tukossa, tai tukkasi pöllyää tosi pahasti. Usutan koiran kimppuusi!
Talonmiehen akan tekemä sapuska ei olisi kelvanneet edes sioille. Kun sitä ei saanut millään alas, tuli lopulta turpaan ja raskaasti. En muista mitä paskaa se meille syötti, mutta tuolloin minulle alkoi ensimmäisen kerran herätä epäilys, että minut haluttiin myrkyttää. Myöhemmin kun kotona kannettiin pöytään lähes yhtä kehnoa sapuskaa, aloin epäillä myös vanhempieni yrittävän myrkyttää minut. Olin varma, että olin vaihtunut synnytyslaitoksella. Todellisuudessa olin peräisin rikkaasta aatelissuvusta, jonka leivissä olisi ollut kaikin puolin paremmat oltavat. Kokemani vääryys tulisi onneksi paljastumaan ja vanhempani joutuisivat lapsenryöstöstä leivättömän pöydän ääreen.
Kun en lopulta enää suostunut lähtemään hoitoon hakattavaksi ja äitimuorilla oli kiire töihin, jätti hän minut yksin kotiin. Evästykseksi sain kysyä ovikellon soidessa ”kuka siellä”. Muuten tulisi ukkomustalainen ja veisi minut mennessään. Sen jälkeen istuinkin päivät yksin kotona pelko perseessä odottamassa ovikellon soivan ja mustalaisten tulevan hakemaan minut matkaansa. Romulaatikollakaan ei syntynyt mitään kivoja leikkejä. Aika kului hitaasti.
Ainoa toivonkipinä oli samassa talossa asunut viulisti, joka oli soittanut päänsä puhki. Kaikki pitivät häntä vaarallisena hulluna. Etenkin viulunvingutus pani asioista muka jotakin tajunneet epäilemään äijän olevan seksuaalisesti vinksallaan. Homomusikanteilla ei ollut tuolloin Oulussa helppoa. Porukat odottivat tilaisuutta käydä hakkaamassa hänet ja heittämässä hullujenhuoneelle. Mitä enemmän minua varoiteltiin tästä pervosta, sitä enemmän tunsin hänet hengenheimolaisekseni. Mutta isäukko sanoi, että siitä tyypistä minun olisi viisainta pysytellä erossa. Näin ollen minulla ei ollut yhtään ystävää kuunnellessani pihalla kaikuneita Kuikkatien Amadeuksen revittelyjä.
Yhtenä aamuna minut heitettiin Allinpuiston lastentarhaan. Ensimmäinen kosketukseni totaaliseen laitokseen oli kaikin puolin totaalinen. Vierasta sakkia ympärillä, enkä peloltani uskaltanut sanoa kysyttäessä edes nimeäni.
- Tuo hörökorva on kaiken lisäksi tyhmä, lausui päiväkodin johtajatar tuomionsa. Jouduin heti kättelyssä jonoon, jossa polttouunin ovi on edessä ennemmin tai myöhemmin.
Lastentarha uhkui joka solullaan outoa järjettömyyttä. Joka välissä täytyi vetäistä päiväunet, vaikka ei nukuttanut yhtään. En halunnut olla systeemin kanssa missään tekemisissä. Istuin nurkassa omissa oloissani niin pitkään, että minut kuskattiin lopulta hörökorvista kiikuttaen lääkärin tutkittavaksi.
Lääkäritäti istui kavereineen tutkimushuoneessa valmiina panemaan hösseliksi. Minulle lyötiin pensseli kouraan ja käskettiin vetäisemään vesiväreillä paperille mitä mieleeni tulee. Mitään ei tullut. Lääkärisakin maanitellessa minua vetämään edes jotakin, ei auttanut kuin ryhtyä hommiin. Sen kummempia miettimättä maalasin koko paperin punaiseksi.
- Mitä kuvasi esittää?
- Se on tulipalo.
- Missä palaa?
- En tiedä. Mutta sotaa tämä on. Vihollinen on sytyttänyt meidän talon tuleen, sävelsin miettimättä mitä sylki suuhuni toi. Tajusin että tätä sakkia kannatti mielistellä, tai joutuisin värittelemään papereita loppuikäni.
Lääkärisakki supisi keskenään. Kuulin heidän sanovan, että pennulla on häikkää päässään. Siitä tulee isona tuhopolttaja, jos ei mitään tehdä ajoissa. Varmuuden vuoksi koe toistettiin vielä muutaman kerran. Vedin ulkomuistista paperin punaiseksi, koska luulin niiden tätien tykkäävän siitä, enkä muutakaan väritettävää keksinyt.
- Poikaparka. Noin pieni ja jo pukkaa tuhopoltot päähän, kuului diagnoosi.
Koska Allinpuiston lapset olivat uhkaavia, eivätkä ottaneet minua leikkeihinsä, päätin lähteä litomaan lastentarhasta. Kyttäsin vain, että joku hoitaja unohti portin auki ja pistin menoksi. Parhaassa tapauksessa pääsin lähes tien reunaan saakka ennen kuin hoitaja sai minut kiinni ja antoi ympäri korvia. Lapset matkivat toisiaan kuin apinat. Yksi Miettisen poika päätti esimerkkini innostamana tehdä saman tempun. Hän pääsi pitemmälle. Juuri kun hän oli ylittämässä tietä, hän jäi auton alle ja kuoli. Tapaus järkytti sen perän ihmisten elämää. Minustakin oli jotenkin kummallista, että hänen paikalla ei ottanut kukaan päiväunia. Minun kävi jopa kuollutta pikku-Mattia kateeksi, koska hänen ei tarvinnut enää näytellä nukkumista. Matin kerrottiin päässeen taivaaseen, jossa isäjumala enkeleineen pitää hänestä hyvää huolta. Minulla ei ollut haisuakaan missä taivas oli, enkä muutenkaan tajunnut mitä kuoleminen on. Joka tapauksessa se tuntui surkeaan elämääni verrattuna kohtuullisen kiinnostavalta vaihtoehdolta. Pian oli pikku-Matin paikalla vikisemässä uusi kodistaan kylmään maailmaan kiskottu kakara, joka tärisi pelosta keskitysleiriin heitettynä.
Koska lastentarhan laiskat hoitajaämmät kyllästyivät juokseman perässäni pitkin Nokelaa, ehdotettiin minun siirtämistä lastenkotiin. Siellä olisivat paremmat turvajärjestelyt. Vanhempani harkitsivat asiaa vakavissaan, sillä kai hekin halusivat touhujani aikansa katsottuaan hankkiutua minusta eroon. Lisäksi heitä painoi uhka lapsenryöstön paljastumisesta, jota epäilin heidän pyrkivän peittelemään pistämällä arsenikkia kaurapuurooni.
Sain kuitenkin vielä yhden mahdollisuuden pysyä normaalien kirjoissa. Minut vietiin hoitoon ukilleni Paavo Johannes Apilalle, joka oli juuri pantu juoppouden takia VR:ltä eläkkeelle. Isäukkoni jatkoi suvun veturimiesperinteitä ukilta oppimaansa malliin ajelemalla junalla ympäripäissään pitkin Pohjanmaan rataa. Ukin puheiden perusteella minä olisin seuraavana vuorossa hyppäämään kuljettamaan junaa. Sen parkkiintuneen huulisyövän runteleman äijän luona oli paremmat oltavat, vaikka se oli jotenkin kummallinen mummin lähdettyä lätkimään ukin iänkaikkiseen viinahommaan kyllästyneenä. Mummi oli peräisin paremmista piireistä, eikä pitänyt yhteyttä edes lapsiinsa. En koskaan tavannut häntä.
Ukin luona meni mukavasti; jos suostui syömään jankkia pari lautasellista, ei taskurahoista ollut puutetta. Ukki oli perso ”jankiksi” kutsumalleen leipäpaistille, johon se keräsi homehtuneita ja kuivuneita leivänkannikoita ympäri Karjasiltaa jossa sen tönö sijaitsi. Ukki keitti jankkia suuressa kattilassa. Hän lisäsi siihen päivittäin hapanta maitoa ja leivänkannikoita. Muuta ruokaa hän ei suostunut syömään. Vaikka jankki oli paskan makuista, ahdoin sitä innolla kitaani hyvien rahojen toivossa.
Kun jankkirahaa oli kertynyt tarpeeksi marssimme ukin kanssa Centrumin tavarataloon, jonka vuoden 1965 leluvalikoimien rinnalla kalpenevat maailman suurimmat tavaratalot. Ostin kaikilla rahoillani muovi-intiaaneja. Ostettuani niitä kasillisen, ukki totesi palatessamme intiaanien ostoreissulta:
- Kyllä tuo poika on pöljä.
Taistelin maailmanhistorian verisimmät intiaanisodat ukin tönön pihamaalla. Lopulta kuolleita sotureita lojui kaikkialla. Sodan loputtua mietin mitä tehdä kuolleille intiaaneille? Hautasin ne juhlallisin seremonion. Sen jälkeen kuolleiden intiaanien hautuumaata etsittiin viikkotolkulla turhaan ukin talon pihalta. Tänäkin päivänä ne inkkarit ovat löytymättä.
- Sinne meni sun intiaanit. Mites nyt suu pannaan? ukki kysyi.
- Lähdetään ostamaan lisää.
- Kyllä tuo poika on tyhmä, ukki päivitteli kävellessämme kohti Centrumin leluosastoa.
MAAILMA PALAA
Lapsena minulla oli öisin kuuma. Herättyäni hikipäissäni yritin käännellä tyynyn viileän puolen vasten poskeani. Käänneltyäni tyynyä aikani tajusin lopulta, että ei se toinen puoli ollut kymmenen sekunnin välein käännettynä yhtään viileämpi. Luovuin toivosta ja nousin leikkimään sotaleikkejä. Samassa huoneessa nukkunut kotiapulainen heräsi joskus touhutessani yöhommiani, mutta ei kuitenkaan jaksanut muuta kuin karjaista pitämään pienempää ääntä taistelun hyökkäysvaiheen ollessa kiivaimmillaan. En välittänyt mitään niiden piikojen möykästä, sillä niitä tuli ja meni yhtenään. Lähettivät ne maaseudun korpikylistä postiautolla suureen maailmaan siinä toivossa, että he naisivat rahaa tai ainakin ukon joka veisi heidät valtameren taakse kärkkymästä elinkelvottoman kotitilansa lakiosia. Paskat ne minnekään elämässään pääsivät, mutta Nokelan sällit sen sijaan pääsivät panemaan niitä puhelemalla ensin muodon vuoksi mukavia, joka upposi niihin taukkeihin täydestä.. Oli ylentävää viettää päivät kotiapulaisen kanssa, joka täkin alla jakoi persettään kaikille sen perän täystyhmille jätkille piittaamatta tippaakaan meikäläisen hyvinvoinnista.
Koska isäukko ei kyennyt pitämään näppejään erossa kotiapulaisista, ei äitimuori lopulta suostunut heitä enää meille palkkamaan. Siihen loppui lapsuuteni onnellinen aika romulaatikon ääressä. Minut vietiin talonmiehen ämmälle päivähoitoon. Hän oli täyshullu, kuten talonmiehet ämmineen ja lapsineen poikkeuksetta tuohon aikaan olivat. Hän ei tykännyt hoitolapsista, joita joutui perheen rahapulaa paikatakseen pitämään. Ainoastaan omia pentujaan hän sieti. Talonmiehen ämmä oli kova hakkaamaan hoidokeitaan, eikä suostunut säälimään itkeviä lapsia.
- Siitä sait. Ja lisää tulee jos vielä jatkat resuamista. Pidät nyt turvan tukossa, tai tukkasi pöllyää tosi pahasti. Usutan koiran kimppuusi!
Talonmiehen akan tekemä sapuska ei olisi kelvanneet edes sioille. Kun sitä ei saanut millään alas, tuli lopulta turpaan ja raskaasti. En muista mitä paskaa se meille syötti, mutta tuolloin minulle alkoi ensimmäisen kerran herätä epäilys, että minut haluttiin myrkyttää. Myöhemmin kun kotona kannettiin pöytään lähes yhtä kehnoa sapuskaa, aloin epäillä myös vanhempieni yrittävän myrkyttää minut. Olin varma, että olin vaihtunut synnytyslaitoksella. Todellisuudessa olin peräisin rikkaasta aatelissuvusta, jonka leivissä olisi ollut kaikin puolin paremmat oltavat. Kokemani vääryys tulisi onneksi paljastumaan ja vanhempani joutuisivat lapsenryöstöstä leivättömän pöydän ääreen.
Kun en lopulta enää suostunut lähtemään hoitoon hakattavaksi ja äitimuorilla oli kiire töihin, jätti hän minut yksin kotiin. Evästykseksi sain kysyä ovikellon soidessa ”kuka siellä”. Muuten tulisi ukkomustalainen ja veisi minut mennessään. Sen jälkeen istuinkin päivät yksin kotona pelko perseessä odottamassa ovikellon soivan ja mustalaisten tulevan hakemaan minut matkaansa. Romulaatikollakaan ei syntynyt mitään kivoja leikkejä. Aika kului hitaasti.
Ainoa toivonkipinä oli samassa talossa asunut viulisti, joka oli soittanut päänsä puhki. Kaikki pitivät häntä vaarallisena hulluna. Etenkin viulunvingutus pani asioista muka jotakin tajunneet epäilemään äijän olevan seksuaalisesti vinksallaan. Homomusikanteilla ei ollut tuolloin Oulussa helppoa. Porukat odottivat tilaisuutta käydä hakkaamassa hänet ja heittämässä hullujenhuoneelle. Mitä enemmän minua varoiteltiin tästä pervosta, sitä enemmän tunsin hänet hengenheimolaisekseni. Mutta isäukko sanoi, että siitä tyypistä minun olisi viisainta pysytellä erossa. Näin ollen minulla ei ollut yhtään ystävää kuunnellessani pihalla kaikuneita Kuikkatien Amadeuksen revittelyjä.
Yhtenä aamuna minut heitettiin Allinpuiston lastentarhaan. Ensimmäinen kosketukseni totaaliseen laitokseen oli kaikin puolin totaalinen. Vierasta sakkia ympärillä, enkä peloltani uskaltanut sanoa kysyttäessä edes nimeäni.
- Tuo hörökorva on kaiken lisäksi tyhmä, lausui päiväkodin johtajatar tuomionsa. Jouduin heti kättelyssä jonoon, jossa polttouunin ovi on edessä ennemmin tai myöhemmin.
Lastentarha uhkui joka solullaan outoa järjettömyyttä. Joka välissä täytyi vetäistä päiväunet, vaikka ei nukuttanut yhtään. En halunnut olla systeemin kanssa missään tekemisissä. Istuin nurkassa omissa oloissani niin pitkään, että minut kuskattiin lopulta hörökorvista kiikuttaen lääkärin tutkittavaksi.
Lääkäritäti istui kavereineen tutkimushuoneessa valmiina panemaan hösseliksi. Minulle lyötiin pensseli kouraan ja käskettiin vetäisemään vesiväreillä paperille mitä mieleeni tulee. Mitään ei tullut. Lääkärisakin maanitellessa minua vetämään edes jotakin, ei auttanut kuin ryhtyä hommiin. Sen kummempia miettimättä maalasin koko paperin punaiseksi.
- Mitä kuvasi esittää?
- Se on tulipalo.
- Missä palaa?
- En tiedä. Mutta sotaa tämä on. Vihollinen on sytyttänyt meidän talon tuleen, sävelsin miettimättä mitä sylki suuhuni toi. Tajusin että tätä sakkia kannatti mielistellä, tai joutuisin värittelemään papereita loppuikäni.
Lääkärisakki supisi keskenään. Kuulin heidän sanovan, että pennulla on häikkää päässään. Siitä tulee isona tuhopolttaja, jos ei mitään tehdä ajoissa. Varmuuden vuoksi koe toistettiin vielä muutaman kerran. Vedin ulkomuistista paperin punaiseksi, koska luulin niiden tätien tykkäävän siitä, enkä muutakaan väritettävää keksinyt.
- Poikaparka. Noin pieni ja jo pukkaa tuhopoltot päähän, kuului diagnoosi.
Koska Allinpuiston lapset olivat uhkaavia, eivätkä ottaneet minua leikkeihinsä, päätin lähteä litomaan lastentarhasta. Kyttäsin vain, että joku hoitaja unohti portin auki ja pistin menoksi. Parhaassa tapauksessa pääsin lähes tien reunaan saakka ennen kuin hoitaja sai minut kiinni ja antoi ympäri korvia. Lapset matkivat toisiaan kuin apinat. Yksi Miettisen poika päätti esimerkkini innostamana tehdä saman tempun. Hän pääsi pitemmälle. Juuri kun hän oli ylittämässä tietä, hän jäi auton alle ja kuoli. Tapaus järkytti sen perän ihmisten elämää. Minustakin oli jotenkin kummallista, että hänen paikalla ei ottanut kukaan päiväunia. Minun kävi jopa kuollutta pikku-Mattia kateeksi, koska hänen ei tarvinnut enää näytellä nukkumista. Matin kerrottiin päässeen taivaaseen, jossa isäjumala enkeleineen pitää hänestä hyvää huolta. Minulla ei ollut haisuakaan missä taivas oli, enkä muutenkaan tajunnut mitä kuoleminen on. Joka tapauksessa se tuntui surkeaan elämääni verrattuna kohtuullisen kiinnostavalta vaihtoehdolta. Pian oli pikku-Matin paikalla vikisemässä uusi kodistaan kylmään maailmaan kiskottu kakara, joka tärisi pelosta keskitysleiriin heitettynä.
Koska lastentarhan laiskat hoitajaämmät kyllästyivät juokseman perässäni pitkin Nokelaa, ehdotettiin minun siirtämistä lastenkotiin. Siellä olisivat paremmat turvajärjestelyt. Vanhempani harkitsivat asiaa vakavissaan, sillä kai hekin halusivat touhujani aikansa katsottuaan hankkiutua minusta eroon. Lisäksi heitä painoi uhka lapsenryöstön paljastumisesta, jota epäilin heidän pyrkivän peittelemään pistämällä arsenikkia kaurapuurooni.
Sain kuitenkin vielä yhden mahdollisuuden pysyä normaalien kirjoissa. Minut vietiin hoitoon ukilleni Paavo Johannes Apilalle, joka oli juuri pantu juoppouden takia VR:ltä eläkkeelle. Isäukkoni jatkoi suvun veturimiesperinteitä ukilta oppimaansa malliin ajelemalla junalla ympäripäissään pitkin Pohjanmaan rataa. Ukin puheiden perusteella minä olisin seuraavana vuorossa hyppäämään kuljettamaan junaa. Sen parkkiintuneen huulisyövän runteleman äijän luona oli paremmat oltavat, vaikka se oli jotenkin kummallinen mummin lähdettyä lätkimään ukin iänkaikkiseen viinahommaan kyllästyneenä. Mummi oli peräisin paremmista piireistä, eikä pitänyt yhteyttä edes lapsiinsa. En koskaan tavannut häntä.
Ukin luona meni mukavasti; jos suostui syömään jankkia pari lautasellista, ei taskurahoista ollut puutetta. Ukki oli perso ”jankiksi” kutsumalleen leipäpaistille, johon se keräsi homehtuneita ja kuivuneita leivänkannikoita ympäri Karjasiltaa jossa sen tönö sijaitsi. Ukki keitti jankkia suuressa kattilassa. Hän lisäsi siihen päivittäin hapanta maitoa ja leivänkannikoita. Muuta ruokaa hän ei suostunut syömään. Vaikka jankki oli paskan makuista, ahdoin sitä innolla kitaani hyvien rahojen toivossa.
Kun jankkirahaa oli kertynyt tarpeeksi marssimme ukin kanssa Centrumin tavarataloon, jonka vuoden 1965 leluvalikoimien rinnalla kalpenevat maailman suurimmat tavaratalot. Ostin kaikilla rahoillani muovi-intiaaneja. Ostettuani niitä kasillisen, ukki totesi palatessamme intiaanien ostoreissulta:
- Kyllä tuo poika on pöljä.
Taistelin maailmanhistorian verisimmät intiaanisodat ukin tönön pihamaalla. Lopulta kuolleita sotureita lojui kaikkialla. Sodan loputtua mietin mitä tehdä kuolleille intiaaneille? Hautasin ne juhlallisin seremonion. Sen jälkeen kuolleiden intiaanien hautuumaata etsittiin viikkotolkulla turhaan ukin talon pihalta. Tänäkin päivänä ne inkkarit ovat löytymättä.
- Sinne meni sun intiaanit. Mites nyt suu pannaan? ukki kysyi.
- Lähdetään ostamaan lisää.
- Kyllä tuo poika on tyhmä, ukki päivitteli kävellessämme kohti Centrumin leluosastoa.
Timppa astuu kehiin
2
TIMPPA ASTUU KEHIIN
Meidän sakin elämä alkoi päästä jaloilleen vuonna 1966, jolloin muutimme 60 neliön lukaaliin Nokelan etupäässä työväestön asuttamaan kaupunginosaan. Isäukon mielestä se oli nelihenkiselle perheelle liian suuri kämppä, mutta koska veturitallille oli aikaisempaa lyhyempi matka, suostui hän menemään lakki kourassa pankinjohtajan puheille. Aikaisempi huone ja keittiö Hyöhtyän Kuikkatiellä oli äitini mukaan liian pieni, sillä isäukko löytyi aamuisin liian usein piian sängystä.
Nokelassa astuimme uuteen vaurastuvaan elämäntapaan. Talo hohti betonia ja tiiltä. Isäukon mielestä se näytti avaruusalukselta, jonka mallisia taloja 60-luvun edistyvän teknologian innoittamana syntyi symboloimaan ihmisen saavutuksia lähiöiksi kutsuttuihin umpiperiin. Lähiseudun kauppiaat kantoivat uuteen luukkuumme selkä vääränä tulijaislahjoja. Samaan taloon muutti muutakin elämässään edennyttä sakkia. Opettajat, entiset kansanedustajat, lestadiolaissaarnaajat, vanhainkodin siivoojat, juopot rautatieläiset elivät sulassa sovussa, eikä paremmalla väellä ollut vielä nykyisenlaista tarvetta eristää itseään piikkilangalla meidän perheen kaltaisesta porukasta.
Olin hieman arka sälli, mutta se vähäinenkin herkkyyteni meni nopeasti sillä perällä. Menetin poikuuteni alta aikayksikön leveäperseisten ämmien kauppareissuilla puhumia pornojuttuja kuunnellessani. Saunan yhteisvuorolla katselin kummissani vittu levällään lauteilla rötköttäneitä rasvakasoja. En tiennyt mitä vitulla oli kusemisen lisäksi virkaa, mutta jotakin kauheaa aavistin jo tuolloin asiaan liittyvän. Varsinkin kun ämmillä oli tapana huudella meille alalauteen sälleille:
- Lyökää kunnolla löylyä, tai survon teidät vittuuni!
Ei tullut mieleenkään olla heittämättä paria ämpärillistä. Ämmät makasivat lauteilla nautinnosta inisten ketarat pystyssä. Tissit olivat kaikilla niin isot, että ne saattoi pesuhuoneessa heittää olan yli paikkoja saippuoitaessa.
Kun pyrytalvi iski täydellä voimallaan aloimme rakentaa lumilinnoja. Hommassa kunnostautui erityisesti Tuohinon Miku, joka oli perheensä ainoa lapsi ja jonka isä oli Oulu yhtiöllä insinöörinä. Asemansa tuntien Mikun isä ei koskaan tervehtinyt ketään talon asukasta, vaan kulki heidän ohitseen nokka pystyssä yrittäen olla näkemättä minkälaisia resupekkoja samaan taloyhtiöön oli jostakin hänen kannaltaan käsittämättömästä syystä päästetty asumaan.
Selvaakkisodat käynnistyivät yllätyshyökkäyksellä tammikuussa 1967. Iso koiralauman vahvistama poikasakki ilmaantui kuin tyhjästä tien toiselta puolella sijainneista kummallisesta parakkikeskittymästä särkien lumilinnamme ja antaen meille perusteellisen lumipesun. Lunta tungettiin joka paikkaan. Erityisesti peräreikä oli kovilla selvaakkien näyttäessä isoveljiltään kuulemillaan tavoilla, miten ”linnassa peräreikä rasvataan kun iso korsto haluaa vähän paneskella”. Ei siihen kuulemma auttanut vastaan panna. Emmekä me uskaltaneet lumipesun kiimassa riehuneita selvaakkeja edes yrittää rauhoitella. Perseeseen tungettu jääpuikko ei ainakaan minua saanut fiiliksiin. Selvaakkien seksielämä oli kylmän sorttista.
Kun pääsin perusteellisesti kidutettuna ja häväistynä kotiin katsoin ikkunasta Nokelantien toisella puolella sijainnutta selvaakkilinnoitusta. Tajusin, että maailmassa on tien toisella puolella aina joku porukka, joka tilaisuuden tullen tulee pistämään lumilinnat paskaksi ja jääpuikon perseeseen. Selvaakit asuivat kaupungin vuokrakasarmeissa, vaikka heillä ei isäukon mielestä taatusti ollut varaa vuokria maksella. Vaikka olimme köyhiä tajusimme heidän olevan vielä köyhempiä. Näin ollen aloimme vihata heitä, sillä he muistuttivat meitä siitä, että jos eli kuin pellossa päätyi lopulta asumaan selvaakkiin. Maailma säilytti hauraan tasapainonsa, sillä selvaakit vihasivat vastavuoroisesti meitä, jotka olimme ilmaantuneet heidän entisille nuotiopaikoilleen ja panopusikoilleen näyttelemään omistusasunnoissamme elämässään paremmin pärjännyttä väkeä.
Selvaakkitalot olivat kaksikerroksisia rivitalonröttelöitä, joiden malli oli pöllitty Tsekkoslovakiasta. Ne olivat halvin mahdollinen tapa asuttaa roskaväki, jota alkoi maaltamuuton seurauksena Ouluunkin muuttaa sankoin joukoin paremman elämän toivossa. Lapsuuteni olisi voinut olla kohtalainen, jos selvaakkiuhka ei olisi jatkuvasti ollut päällä. Rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ei ollut tietoakaan, eikä vihansa oikeutusta tullut sodan kummallakaan osapuolella epäiltyä. Vihollinen oli läpeensä paha ja siksi se oli tuhottava ottaen kaikki ilo irti sen kärsimyksistä.
Selvaakeilla oli paljon rakkeja, joita ei Oulun poliisi meidän talon asukkaiden valituksista huolimatta jaksanut lähteä pyydystämään. Rakit kulkivat suurina laumoina kylväen tuhoa ja kauhua Oulun eteläisiin kaupunginosiin. Nokelassa seksitekniikatkin opittiin suoraan rakkien elämästä. Ne olivat isäntiensä tavoin kovia nylkyttämään. Hyppäsivät toistensa selkään ja panivat estoitta kuin Jörkka Donner Afrikan palmurannoilla. Kiimaisten rakkien panohommien katselemisen jälkeen ei kovinkaan porno ole tuntunut yhtään miltään. Isäukko seurasi vapaapäivinään kiikareilla rakkien panohommia. Hän odotti vanhana erämiehenä kärsivällisesti kunnes sai lopulta riemukkaasti huutaa:
- Äkkiä katsomaan! Nyt ne jäivät nalkkiin!
Isäukon sielunelämää ei ole syytä sen kummemmin penkoa. Ainakaan sieltä ei mitään psykologiaan viittavaakaan löydy. Kun hän jonakin heikkona hetkenään haki lainastosta psykologian perusteita käsitelleen kirjan, ei hän ymmärtänyt siitä sanaakaan. Siinä kuulemma elvisteltiin sivistyssanoilla ja muutenkin oltiin olevinaan vähän liikaviisaita. Kirja lensi roskiin, eikä isäukko enää sen jälkeen miettinyt mistä kiikastaa kun on aina pahalla päällä. Hänelle oli selvä juttu, että kaiken vitutuksen syynä oli edessä oleva ihminen, esine tai vastatuulinen sellupaskalta lemunnut säätila. Se jonka syytä se milloinkin oli, saikin sitten isän kädestä.
Hän tykkäsi katsella päivätolkulla koirien nalkkihommia. Kun koirat jäivät nalkkiin, eikä kalunsa huonoon rakoon tuikannut rakki päässyt pois pukilta, riemua riitti. Isäukko olisi katsellut koirien panohommia vaikka koki ikänsä, koska jossain välissä oli aina nalkki luvassa. Kun joku sääliväinen ohikulkija kävi irrottamassa rakit nalkista, meni isäukolla fiilis ja hän lähti ostarin baariin kertomaan tapahtuneesta työkavereilleen, jotka olivat jääneet loppuelämäkseen nalkkiin siihen räkälään.
Selvaakit eivät koskaan jättäneet meitä rauhaan. Tajusin olevani nalkissa. Onneksi samaan taloon oli muuttanut Kellon kirkonkylästä Torvisen perhe. Heidän isäukko oli hitsari ja äiti siivooja. Sisko oli huora ja sen veli oli Timppa, josta tuli paras kaverini. Hän oli ikäisekseen iso korsto, joka ei vähästä hätkähtänyt. Mutta kun selvaakit seuraavan kerran saivat aikansa kuluksi päähän hyökätä kimppumme, ei edes hän mahtanut niille mitään.
Se, että me olimme me sai heidät tuntemaan vanhoista keskinäisistä riidoistaan huolimatta olevansa samaa porukkaa, paskaporukkaa meidän mielestämme. Olisimme käyneet puskemassa selvaakit välittömästi nurin, ellei sillä sikiävällä sakilla olisi ollut musertava miesylivoima ja meillä olisi ollut puskutraktorin tapainen käytössämme.
- Me hoidetaan vielä tuo sakki, Timppa vakuutti päättäväisesti.
Aloimme varovaisesti tehdä tuttavuutta. Kiersimme ensin pihalla nuuskien toisiamme kuin koirat. Vähitellen aloimme potkia jalkapalloa vastaan tiiliseinää. Kun uskovaiset tulivat rähjäämään jatkuvasta paukkeesta, aloimme tajuta olevamme samalla puolen rintamaa. Vaikka Timppa väittikin pelanneensa Kellon Kisassa ”keskihyökkääjänä”, en viitsinyt kertoa hänen puhuvan täyttä paskaa. Hänellä ei ollut kuin risat nappulakengät, joiden kanssa ei kukaan täysijärkinen olisi kehdannut pallokentälle mennä. Muilla oli Adidaksen tai ainakin Colan kunnon nahkaiset pelikengät.
Mutta kudit lähtivät niistä Timpan surkeista nappuloista kuin tykin laukaukset. Potkimme Timpan kanssa futista kaikki illat ja ajelimme pyörillä ympäri taloamme. Kun pysähdyimme vaklaamaan viereisen talon saunan ikkunasta vehkeitään pesevää perhettä, Timppa kaivoi tupakkiaskin esiin sanoen:
- Me muodostetaan jengi.
- Mitä me sillä?
- Se on kahden sällin vastarintayksikkö pahaa maailmaa vastaan. Jengin avulla pystymme pistämään systeemille hanttiin. Ei pääse hyppimään silmille…
- Mille vitun systeemille?
- Se on porvarien ja kommarien salaliitto pienten ihmisen lannistamiseksi.
- Vitut on. Mistä sä tuon olet oppinut?
- Isäukko on opettanut. Jengi on meidän ainoa mahdollisuus saada olla oma itsemme maailma melskeissä. Sitä ei pelinpolitiikka heiluttele.
- Ei vai? No ei kai tässä auta kuin perusta jengi.
- Pitää tehdä vala. Kun on tehnyt valan, ei voi enää ikinä lähteä kävelemään ja jättää kaveria pulaan. Jengissä pysyminen on meidän ainoa mahis!
- Miten se vala tehdään?
- Kusemalla.
- Kusemalla? Minne?
- Rappukäytävään. Jätämme sinne hajumerkkimme, eikä toiset jengit uskalla tulla alueellemme. Lähdetään kuselle!
- Sama se mulle, totesin mennessämme A-rappuun lorottamaan ylimmästä kerroksesta porraskuiluun.
Timppa oli tyypillinen juro oulululainen, joka ei antanut kenenkään orjuuttaa itseään. Hän oli vapaa luonne, joka halusi saada olla rauhassa. Yhtenä päivänä ollessani pommarissa tupakalla Timppa tuli sinne paketin kanssa.
- Mitä sulla on matkassa?
- Tässä on semmoinen satsi, että selvaakkien rynnistys loppuu tähän paikkaan!
- Miten niin muka loppuu?
- Hain serkultani rotanmyrkkyä. Tässä toisessa paketissa mulla on jauhenlihaa. Joko tajuut?
- En.
- Pistämme nyt niiden rakkilauman taivaalliseen koirakuoroon. Tapamme ensin rakit. Jos eivät vieläkään usko, saman tien koko sakin.
- Se on niille ihan oikein. Mutta suostuvatko ne rotan myrkkyä syömään?
- Sekoitamme sitä tähän sikaraavaaseen. Kun rakit hotkivat sen saavat ne sellaisen satsin rotanmyrkkyä, että kuolevat tuskallisesti, mutta hitaasti sisäisiin verenvuotoihin…
- Entä jos selvaakit saavat tietää? Ne tulee välittömästi hakkaamaan meidät.
- Ei ne mistään saa tietää. Jos tulevat, odottaa heitä sama kohtalo.
- Ai että söisivät raakaa jauhenlihaa ja kuolisivat vapaaehtoisesti rotanmyrkkyyn? On ne täystyhmiä, mutta ei nyt sentään ihan noin tyhmiä.
- Me vedetään kaksinkertainen satsi koulun ruokapänikkään. Sillä selvä!
- Mutta eikö me kuolla itsekin, jos syömme sitä? Ja Lintulan porukat?
- Panemme myrkkysatsin rössypottupäivänä kouluruokaan. Sitä paskaa ei syö muut kuin selvaakit. Eivätkä nekään söisi, elleivät ne olisi köyhiä kuin kirkonrotat ja joutuisi nälkäisinä lähtemään kouluun. Luuletko, että selvaakit käyvät koulussa muuten kuin saadakseen ilmaiset sapuskat?
- Enpä ole tullut ajatelleeksi. Mutta ei ne kyllä näytä mitään oppivan. Vituttaa kuunnella kun ne yrittävät opetella tavaamaan. Ei ne kuitenkaan opi. Tyhjästä on paha nyhjästä.
- Niillä on katuoja verissä. Ruoan takia ne saatiin kansakouluun houkuteltua. En kyllä ymmärrä mitä siitä on kenellekään hyötyä? Mitä vittua ne lukutaidolla tekevät siellä Seutulan lentokenttätyömaalla jossa kuitenkin viettävät loppuikänsä kiitoratoja lapioiden?
Sovimme, että koirien joukkomurhasta emme ikinä hiisku kenellekään, joten en voi kertoa miksi selvaakit yhtenä aamuna herätessään näkivät kaikkialla ympärillään kymmenittäin kuolleita rakkikoiria. Sanomalehti Kaleva revitteli otsikoita asiasta. Professori Susi-Pulliaisen mukaan kyseessä oli outo virussairaus, joka aiheutti uhrinsa tuskallisen kuoleman sisäisiin verenvuotoihin. Hänen mukaansa oli olemassa mahdollisuus, että virus leviäisi koirista ihmisiin ja silloin tulisi Oulun puolessa tupenrapinat. Susi-Pullianen suositti koirien lopettamista, jotta ihmiskunta säästyisi 1300-luvun Euroopassa riehuneen paiseruton kaltaiselta epidemialta.
Selvaakit eivät koskaan toipuneet tästä heitä kohdanneesta täystuhosta. Ilman rakkien apua he kutistuivat kääpiöiksi. Heistä ei enää ollut meille vaaraa, sillä kun ne kusipäät yrittivät palauttaa hirmuhallintoaan, saivat he tujauksen rotamyrkkyä Nokelan kansakoulun rössypotuissa ja olivat mahat kuralla pari seuraavaa viikkoa. Ruokamyrkytyksen syy jäi sekin selvittämättä. Professori Susi-Pulliasen Kalevalle antaman lausunnon mukaan kyseessä saattoi olla jokin aiemmin ihmiskunnalle tuntematon sairaus, joka oli veripaltusta tehtyjen rössypottujen kautta levinnyt ihmiseen. Saastunut veri voisi kuulemma aiheuttaa niin pahan infektion, että hengenmeno olisi varma. Harmitellen hommasta aiheutuvia kustannuksia koululautakunta päätti äänin 5-4 lopettaa Karja-Pohjolan teurastamolta ilmaiseksi saamansa veripaltun syöttämisen rössypottuina Oulun lapsille.
Mistähän ne selvaakit saivat sen oudon taudin? nauroimme Timpan kanssa mennessämme pistämään paskaksi heidän mäkiautonsa, viritetyt moponsa ja leiripaikkansa. Paskansimme heidän penkkeinä käyttämilleen pitkospuille. Lopuksi poltimme koko kedon, mutta se ei ylittänyt 60-luvun lopun Oulussa uutiskynnystä, sillä ihmiset kulottivat joka kevät jonkin puutalokaupunginosan maan tasalle. Siinä rytäkässä paloi koko vanha puu-Oulu grynderien ja muiden valtuustossa istuneiden talousrikollisten riemuksi.
TIMPPA ASTUU KEHIIN
Meidän sakin elämä alkoi päästä jaloilleen vuonna 1966, jolloin muutimme 60 neliön lukaaliin Nokelan etupäässä työväestön asuttamaan kaupunginosaan. Isäukon mielestä se oli nelihenkiselle perheelle liian suuri kämppä, mutta koska veturitallille oli aikaisempaa lyhyempi matka, suostui hän menemään lakki kourassa pankinjohtajan puheille. Aikaisempi huone ja keittiö Hyöhtyän Kuikkatiellä oli äitini mukaan liian pieni, sillä isäukko löytyi aamuisin liian usein piian sängystä.
Nokelassa astuimme uuteen vaurastuvaan elämäntapaan. Talo hohti betonia ja tiiltä. Isäukon mielestä se näytti avaruusalukselta, jonka mallisia taloja 60-luvun edistyvän teknologian innoittamana syntyi symboloimaan ihmisen saavutuksia lähiöiksi kutsuttuihin umpiperiin. Lähiseudun kauppiaat kantoivat uuteen luukkuumme selkä vääränä tulijaislahjoja. Samaan taloon muutti muutakin elämässään edennyttä sakkia. Opettajat, entiset kansanedustajat, lestadiolaissaarnaajat, vanhainkodin siivoojat, juopot rautatieläiset elivät sulassa sovussa, eikä paremmalla väellä ollut vielä nykyisenlaista tarvetta eristää itseään piikkilangalla meidän perheen kaltaisesta porukasta.
Olin hieman arka sälli, mutta se vähäinenkin herkkyyteni meni nopeasti sillä perällä. Menetin poikuuteni alta aikayksikön leveäperseisten ämmien kauppareissuilla puhumia pornojuttuja kuunnellessani. Saunan yhteisvuorolla katselin kummissani vittu levällään lauteilla rötköttäneitä rasvakasoja. En tiennyt mitä vitulla oli kusemisen lisäksi virkaa, mutta jotakin kauheaa aavistin jo tuolloin asiaan liittyvän. Varsinkin kun ämmillä oli tapana huudella meille alalauteen sälleille:
- Lyökää kunnolla löylyä, tai survon teidät vittuuni!
Ei tullut mieleenkään olla heittämättä paria ämpärillistä. Ämmät makasivat lauteilla nautinnosta inisten ketarat pystyssä. Tissit olivat kaikilla niin isot, että ne saattoi pesuhuoneessa heittää olan yli paikkoja saippuoitaessa.
Kun pyrytalvi iski täydellä voimallaan aloimme rakentaa lumilinnoja. Hommassa kunnostautui erityisesti Tuohinon Miku, joka oli perheensä ainoa lapsi ja jonka isä oli Oulu yhtiöllä insinöörinä. Asemansa tuntien Mikun isä ei koskaan tervehtinyt ketään talon asukasta, vaan kulki heidän ohitseen nokka pystyssä yrittäen olla näkemättä minkälaisia resupekkoja samaan taloyhtiöön oli jostakin hänen kannaltaan käsittämättömästä syystä päästetty asumaan.
Selvaakkisodat käynnistyivät yllätyshyökkäyksellä tammikuussa 1967. Iso koiralauman vahvistama poikasakki ilmaantui kuin tyhjästä tien toiselta puolella sijainneista kummallisesta parakkikeskittymästä särkien lumilinnamme ja antaen meille perusteellisen lumipesun. Lunta tungettiin joka paikkaan. Erityisesti peräreikä oli kovilla selvaakkien näyttäessä isoveljiltään kuulemillaan tavoilla, miten ”linnassa peräreikä rasvataan kun iso korsto haluaa vähän paneskella”. Ei siihen kuulemma auttanut vastaan panna. Emmekä me uskaltaneet lumipesun kiimassa riehuneita selvaakkeja edes yrittää rauhoitella. Perseeseen tungettu jääpuikko ei ainakaan minua saanut fiiliksiin. Selvaakkien seksielämä oli kylmän sorttista.
Kun pääsin perusteellisesti kidutettuna ja häväistynä kotiin katsoin ikkunasta Nokelantien toisella puolella sijainnutta selvaakkilinnoitusta. Tajusin, että maailmassa on tien toisella puolella aina joku porukka, joka tilaisuuden tullen tulee pistämään lumilinnat paskaksi ja jääpuikon perseeseen. Selvaakit asuivat kaupungin vuokrakasarmeissa, vaikka heillä ei isäukon mielestä taatusti ollut varaa vuokria maksella. Vaikka olimme köyhiä tajusimme heidän olevan vielä köyhempiä. Näin ollen aloimme vihata heitä, sillä he muistuttivat meitä siitä, että jos eli kuin pellossa päätyi lopulta asumaan selvaakkiin. Maailma säilytti hauraan tasapainonsa, sillä selvaakit vihasivat vastavuoroisesti meitä, jotka olimme ilmaantuneet heidän entisille nuotiopaikoilleen ja panopusikoilleen näyttelemään omistusasunnoissamme elämässään paremmin pärjännyttä väkeä.
Selvaakkitalot olivat kaksikerroksisia rivitalonröttelöitä, joiden malli oli pöllitty Tsekkoslovakiasta. Ne olivat halvin mahdollinen tapa asuttaa roskaväki, jota alkoi maaltamuuton seurauksena Ouluunkin muuttaa sankoin joukoin paremman elämän toivossa. Lapsuuteni olisi voinut olla kohtalainen, jos selvaakkiuhka ei olisi jatkuvasti ollut päällä. Rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ei ollut tietoakaan, eikä vihansa oikeutusta tullut sodan kummallakaan osapuolella epäiltyä. Vihollinen oli läpeensä paha ja siksi se oli tuhottava ottaen kaikki ilo irti sen kärsimyksistä.
Selvaakeilla oli paljon rakkeja, joita ei Oulun poliisi meidän talon asukkaiden valituksista huolimatta jaksanut lähteä pyydystämään. Rakit kulkivat suurina laumoina kylväen tuhoa ja kauhua Oulun eteläisiin kaupunginosiin. Nokelassa seksitekniikatkin opittiin suoraan rakkien elämästä. Ne olivat isäntiensä tavoin kovia nylkyttämään. Hyppäsivät toistensa selkään ja panivat estoitta kuin Jörkka Donner Afrikan palmurannoilla. Kiimaisten rakkien panohommien katselemisen jälkeen ei kovinkaan porno ole tuntunut yhtään miltään. Isäukko seurasi vapaapäivinään kiikareilla rakkien panohommia. Hän odotti vanhana erämiehenä kärsivällisesti kunnes sai lopulta riemukkaasti huutaa:
- Äkkiä katsomaan! Nyt ne jäivät nalkkiin!
Isäukon sielunelämää ei ole syytä sen kummemmin penkoa. Ainakaan sieltä ei mitään psykologiaan viittavaakaan löydy. Kun hän jonakin heikkona hetkenään haki lainastosta psykologian perusteita käsitelleen kirjan, ei hän ymmärtänyt siitä sanaakaan. Siinä kuulemma elvisteltiin sivistyssanoilla ja muutenkin oltiin olevinaan vähän liikaviisaita. Kirja lensi roskiin, eikä isäukko enää sen jälkeen miettinyt mistä kiikastaa kun on aina pahalla päällä. Hänelle oli selvä juttu, että kaiken vitutuksen syynä oli edessä oleva ihminen, esine tai vastatuulinen sellupaskalta lemunnut säätila. Se jonka syytä se milloinkin oli, saikin sitten isän kädestä.
Hän tykkäsi katsella päivätolkulla koirien nalkkihommia. Kun koirat jäivät nalkkiin, eikä kalunsa huonoon rakoon tuikannut rakki päässyt pois pukilta, riemua riitti. Isäukko olisi katsellut koirien panohommia vaikka koki ikänsä, koska jossain välissä oli aina nalkki luvassa. Kun joku sääliväinen ohikulkija kävi irrottamassa rakit nalkista, meni isäukolla fiilis ja hän lähti ostarin baariin kertomaan tapahtuneesta työkavereilleen, jotka olivat jääneet loppuelämäkseen nalkkiin siihen räkälään.
Selvaakit eivät koskaan jättäneet meitä rauhaan. Tajusin olevani nalkissa. Onneksi samaan taloon oli muuttanut Kellon kirkonkylästä Torvisen perhe. Heidän isäukko oli hitsari ja äiti siivooja. Sisko oli huora ja sen veli oli Timppa, josta tuli paras kaverini. Hän oli ikäisekseen iso korsto, joka ei vähästä hätkähtänyt. Mutta kun selvaakit seuraavan kerran saivat aikansa kuluksi päähän hyökätä kimppumme, ei edes hän mahtanut niille mitään.
Se, että me olimme me sai heidät tuntemaan vanhoista keskinäisistä riidoistaan huolimatta olevansa samaa porukkaa, paskaporukkaa meidän mielestämme. Olisimme käyneet puskemassa selvaakit välittömästi nurin, ellei sillä sikiävällä sakilla olisi ollut musertava miesylivoima ja meillä olisi ollut puskutraktorin tapainen käytössämme.
- Me hoidetaan vielä tuo sakki, Timppa vakuutti päättäväisesti.
Aloimme varovaisesti tehdä tuttavuutta. Kiersimme ensin pihalla nuuskien toisiamme kuin koirat. Vähitellen aloimme potkia jalkapalloa vastaan tiiliseinää. Kun uskovaiset tulivat rähjäämään jatkuvasta paukkeesta, aloimme tajuta olevamme samalla puolen rintamaa. Vaikka Timppa väittikin pelanneensa Kellon Kisassa ”keskihyökkääjänä”, en viitsinyt kertoa hänen puhuvan täyttä paskaa. Hänellä ei ollut kuin risat nappulakengät, joiden kanssa ei kukaan täysijärkinen olisi kehdannut pallokentälle mennä. Muilla oli Adidaksen tai ainakin Colan kunnon nahkaiset pelikengät.
Mutta kudit lähtivät niistä Timpan surkeista nappuloista kuin tykin laukaukset. Potkimme Timpan kanssa futista kaikki illat ja ajelimme pyörillä ympäri taloamme. Kun pysähdyimme vaklaamaan viereisen talon saunan ikkunasta vehkeitään pesevää perhettä, Timppa kaivoi tupakkiaskin esiin sanoen:
- Me muodostetaan jengi.
- Mitä me sillä?
- Se on kahden sällin vastarintayksikkö pahaa maailmaa vastaan. Jengin avulla pystymme pistämään systeemille hanttiin. Ei pääse hyppimään silmille…
- Mille vitun systeemille?
- Se on porvarien ja kommarien salaliitto pienten ihmisen lannistamiseksi.
- Vitut on. Mistä sä tuon olet oppinut?
- Isäukko on opettanut. Jengi on meidän ainoa mahdollisuus saada olla oma itsemme maailma melskeissä. Sitä ei pelinpolitiikka heiluttele.
- Ei vai? No ei kai tässä auta kuin perusta jengi.
- Pitää tehdä vala. Kun on tehnyt valan, ei voi enää ikinä lähteä kävelemään ja jättää kaveria pulaan. Jengissä pysyminen on meidän ainoa mahis!
- Miten se vala tehdään?
- Kusemalla.
- Kusemalla? Minne?
- Rappukäytävään. Jätämme sinne hajumerkkimme, eikä toiset jengit uskalla tulla alueellemme. Lähdetään kuselle!
- Sama se mulle, totesin mennessämme A-rappuun lorottamaan ylimmästä kerroksesta porraskuiluun.
Timppa oli tyypillinen juro oulululainen, joka ei antanut kenenkään orjuuttaa itseään. Hän oli vapaa luonne, joka halusi saada olla rauhassa. Yhtenä päivänä ollessani pommarissa tupakalla Timppa tuli sinne paketin kanssa.
- Mitä sulla on matkassa?
- Tässä on semmoinen satsi, että selvaakkien rynnistys loppuu tähän paikkaan!
- Miten niin muka loppuu?
- Hain serkultani rotanmyrkkyä. Tässä toisessa paketissa mulla on jauhenlihaa. Joko tajuut?
- En.
- Pistämme nyt niiden rakkilauman taivaalliseen koirakuoroon. Tapamme ensin rakit. Jos eivät vieläkään usko, saman tien koko sakin.
- Se on niille ihan oikein. Mutta suostuvatko ne rotan myrkkyä syömään?
- Sekoitamme sitä tähän sikaraavaaseen. Kun rakit hotkivat sen saavat ne sellaisen satsin rotanmyrkkyä, että kuolevat tuskallisesti, mutta hitaasti sisäisiin verenvuotoihin…
- Entä jos selvaakit saavat tietää? Ne tulee välittömästi hakkaamaan meidät.
- Ei ne mistään saa tietää. Jos tulevat, odottaa heitä sama kohtalo.
- Ai että söisivät raakaa jauhenlihaa ja kuolisivat vapaaehtoisesti rotanmyrkkyyn? On ne täystyhmiä, mutta ei nyt sentään ihan noin tyhmiä.
- Me vedetään kaksinkertainen satsi koulun ruokapänikkään. Sillä selvä!
- Mutta eikö me kuolla itsekin, jos syömme sitä? Ja Lintulan porukat?
- Panemme myrkkysatsin rössypottupäivänä kouluruokaan. Sitä paskaa ei syö muut kuin selvaakit. Eivätkä nekään söisi, elleivät ne olisi köyhiä kuin kirkonrotat ja joutuisi nälkäisinä lähtemään kouluun. Luuletko, että selvaakit käyvät koulussa muuten kuin saadakseen ilmaiset sapuskat?
- Enpä ole tullut ajatelleeksi. Mutta ei ne kyllä näytä mitään oppivan. Vituttaa kuunnella kun ne yrittävät opetella tavaamaan. Ei ne kuitenkaan opi. Tyhjästä on paha nyhjästä.
- Niillä on katuoja verissä. Ruoan takia ne saatiin kansakouluun houkuteltua. En kyllä ymmärrä mitä siitä on kenellekään hyötyä? Mitä vittua ne lukutaidolla tekevät siellä Seutulan lentokenttätyömaalla jossa kuitenkin viettävät loppuikänsä kiitoratoja lapioiden?
Sovimme, että koirien joukkomurhasta emme ikinä hiisku kenellekään, joten en voi kertoa miksi selvaakit yhtenä aamuna herätessään näkivät kaikkialla ympärillään kymmenittäin kuolleita rakkikoiria. Sanomalehti Kaleva revitteli otsikoita asiasta. Professori Susi-Pulliaisen mukaan kyseessä oli outo virussairaus, joka aiheutti uhrinsa tuskallisen kuoleman sisäisiin verenvuotoihin. Hänen mukaansa oli olemassa mahdollisuus, että virus leviäisi koirista ihmisiin ja silloin tulisi Oulun puolessa tupenrapinat. Susi-Pullianen suositti koirien lopettamista, jotta ihmiskunta säästyisi 1300-luvun Euroopassa riehuneen paiseruton kaltaiselta epidemialta.
Selvaakit eivät koskaan toipuneet tästä heitä kohdanneesta täystuhosta. Ilman rakkien apua he kutistuivat kääpiöiksi. Heistä ei enää ollut meille vaaraa, sillä kun ne kusipäät yrittivät palauttaa hirmuhallintoaan, saivat he tujauksen rotamyrkkyä Nokelan kansakoulun rössypotuissa ja olivat mahat kuralla pari seuraavaa viikkoa. Ruokamyrkytyksen syy jäi sekin selvittämättä. Professori Susi-Pulliasen Kalevalle antaman lausunnon mukaan kyseessä saattoi olla jokin aiemmin ihmiskunnalle tuntematon sairaus, joka oli veripaltusta tehtyjen rössypottujen kautta levinnyt ihmiseen. Saastunut veri voisi kuulemma aiheuttaa niin pahan infektion, että hengenmeno olisi varma. Harmitellen hommasta aiheutuvia kustannuksia koululautakunta päätti äänin 5-4 lopettaa Karja-Pohjolan teurastamolta ilmaiseksi saamansa veripaltun syöttämisen rössypottuina Oulun lapsille.
Mistähän ne selvaakit saivat sen oudon taudin? nauroimme Timpan kanssa mennessämme pistämään paskaksi heidän mäkiautonsa, viritetyt moponsa ja leiripaikkansa. Paskansimme heidän penkkeinä käyttämilleen pitkospuille. Lopuksi poltimme koko kedon, mutta se ei ylittänyt 60-luvun lopun Oulussa uutiskynnystä, sillä ihmiset kulottivat joka kevät jonkin puutalokaupunginosan maan tasalle. Siinä rytäkässä paloi koko vanha puu-Oulu grynderien ja muiden valtuustossa istuneiden talousrikollisten riemuksi.
Kovaa peliä Koppanassa
3
KOVAA PELIÄ KOPPANASSA
Ukkini Paavo Johannes Apila oli kova nikkaroimaan. Joskus 50-luvun lopulla hän hankki maapalstan Oulunsalon Koppanasta ja rakensi sinne hulppean 12 neliön huvilan, jonne koko suku alkoi majoittua säännöllisesti. Mökki oli varustetasoltaan niin huippua, että se oli talviasuttava. Humalapäissään ukki ja sen poika, minun isukkoni, lämmittivät sitä talvisin päiväkausia. Pysyäkseen lämpiminä he joivat koko mökkireissun pöytäviinaa, koska sitä rotiskoa ei koskaan saatu riittävän lämpimäksi. Mutta kunnon erämiehinä he eivät olleet moksiskaan.
Aikansa kuluksi he Petromaxin katkussa pitivät keskenään maantietoaiheisia tietokilpailuja, jotka päättyivät poikkeuksetta tappeluun. Tietovisat olivat niiden juttu, kaikki mitä he tarvitsivat tiedosta ja tietämisestä. Muille kuin maantietoon liittyneille kysymyksille he viittasivat kintaalla.
- Mikä salmi erottaa Siperian ja Pohjois-Amerikan?
- Beringinsalmi. Mutta tiedätkö kuka löysi meritien Intiaan?
- Pablo de Gama, vai mikä se nyt olikaan....
- Tuosta tulee vain puoli pistettä.
- Mun vuoro kysyä. Missä sijaitsee Sargassomeri?
- Liian vaikea. Varmaan jossakin Amazonin viidakoissa.
- Nyt sulla ukko alkoi suttaamaan päästä, nauroi isäukko ja tiesi jo entuudestaan valmistautua väistämään päin naamaa lentänyttä Tilley-lamppua.
Kun he saivat ympäriinsä levinneen palavan öljyn sammutettua, tietovisa jatkui entiseen malliin.
- Kuka purjehti ensimmäisenä Amerikan mantereelle?
- Liian helppo. Amerikan löysi genovalainen tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbus!
- Ja vitut löysi. Sen löysi alunperin Leif Erikssonin johtama viikinkisakki. Ne antoivat sille nimeksi Viinimaa, koska siellä oli niin hyvästi riistaa ja kaskimaata.
- Vitut mä noita juttuja jaksan kuunnella. Kyllä sä poika oot sitten tyhmä, ukki totesi valmistautuen heittämään ainoaa poikaansa uudestaan lampulla.
- Sitä paitsi en mä edes kysynyt, kuka Amerikan löysi, vaan kuka purjehti länsimaisen historian mukaan sinne ekana?
- No ei kukaan. Intiaanit tulivat kävellen Beringinsalmen yli Alaskaan kannasta pitkin. Mutta ei niitä lasketa.
- Amerikkaan astui ensimmäisenä firenzeläinen purjehtija Americo Vesputsi. Siitä se sai Amerikka nimensäkin.
- Täyttä paskaa. Sen löysi Kolumbus ja sulla on kohta munat veke, jos alat tuollaisia hourujuttuja latelemaan. Ei kai vain se muorin suvussa esiintynyt jakomielitauti ole tarttunut suhunkin?
Sen jälkeen isä ja poika panivat painiksi, jota kesti niin kauan kunnes he sammuivat. Lepo tuli tarpeeseen, sillä aamulla odotti uusi maantietoaiheinen kisavisa.
Koppanan kesämökillä alkoivat meidän suvun porukat viihtyä niin tiiviisti, että ukin täytyi lopulta rakentaa toinen koppi. Hän eristäytyi sinne omiin oloihinsa jättäen muut tappelemaan ensimmäiseksi rakentamaansa mökkiin. Ukki alkoi päästä kärryille mökin rakentamisesta siinä määrin, että pian tontilla kohosi pieniä koppeja joka puolella. Näkemästään tyrmistynyt Oulunsalon kunnan rakennustarkastaja totesi niiden olevan laittomia. Vedettyään muutaman pillilupin ukki keksi ratkaisun. Hän väsäsi mökkien alle jalakset. Jalasmökki ei ollut kiinteä pysyvä rakennelma. Väliaikaisia jalasmökkejä oli lupa parkkeerata mielin määrin tontillaan, joten rakennustarkastaja jäi nuolemaan näppejään saapuessaan bensakanisterin kanssa vakain aikomuksin polttaa kaikki ylimääräiset kopit.
Heti kun aloin jotakin maailman menosta tajuamaan, tiesin sen mökkihomman olevan täyskahjoa puuhaa. Siellä sitä kökötettiin kämpässä sääskien armoilla ja juotiin ukin innoittamina hapanta maitoa. Se kun oli kuulemma merkki siitä, että ei oltu menty piloille ja alettu pehmeän makkaajiksi jääkaappien ilmestyttyä markkinoille. Jos maito oli kaikesta huolimatta meidän makuun liian hapanta, vietiin se ukin kämpälle, jossa se litki sen piruuttaan loppuun olipa se sitten vaikka kuinka piiminyttä.
Koska siinä oli meri vieressä, saivat äijät päähänsä hankkia veneen. Sillä lähdettiin pikku myötäisessä kalahommiin. Aluksi ne eivät saaneet yhtään kalaa, mutta pirullisina pohjalaisina ne vain sisuuntuivat tästä. Pian alkoi maaninen kalastaminen. Kaikenlaisia vieheitä heitettiin kalapoliisin uhitteluista piittaamatta Kempeleenlahteen kaikkina vuodenaikoina. Mitä kovempi myrsky, mitä heikommat jäät, sitä varmemmin ne taukit katosivat horisonttiin pyyntiretkilleen.
Kerrankin olimme isäukon kanssa pienellä veneellä vetämässä virveliä niin kovassa myrskyssä, että yli lentänyt rajavartiolaitoksen helikopteri palasi pörräämään yllemme. Ne varmaankin luulivat, että olimme merihädässä. Isäukon mielestä se ei kuitenkaan kenellekään kuulunut, jos me oltiin hukkumassa. Omapahan on asiamme, hän kuittasi helikopterimiesten viittilöinnit. Heidän luovuttua toivottomaksi osoittautuneesta pelastusyrityksestään, jatkoimme kalastamista niin kauan kunnes myrsky lopulta laantui. Silloin isäukko vasta suostui palaamaan rantaan, koska muutenhan meitä olisi luultu paskahousuiksi pelkureiksi. Niitä me ei ainakaan haluttu olla. Heitin hyvästit elämälle niin monta kertaa noilla kalareissuilla, että lopulta se kiikkuminen aalloissa ei jaksanut edes vituttaa.
Pahinta kalastushommissa oli, että verkoille piti lähteä aamuyöllä ennen kuin alkoi tuulla. Tästä piti huolen ukki, jonka suurin huvi elämässä oli tulla neljän maissa herättämään koko sakki huutamalla suoraa kurkkua:
- Hei helvetin kusipäämullit! Ny on aamuteen aika!
Merellä paleli kuin horkassa, vaikka olisi vetänyt maailman kaikki kuteet niskaan. Isäukko karjui minulle verkkojen noston ohessa täsmällisiä ohjeita:
- Souda, perkele. Ei niin kovaa. Huopaa. Huopaa nyt saatana ja vähän äkkiä. Vasemmalla airolla. Eikö se sana kuulu, vai eikö se tehoa? Pane röhinäksi!
Jotenkin ne verkot aina saatiin mereen ja sieltä pois. Saalit jäivät vähäisiksi, mutta kerran isäukko yksinään kalastaessaan sai 800 kiloa silakoita. Koppanan karskit ammattikalastajatkin ihmettelivät, miten isäukon oli onnistunut hinata saalis rantaan. Kaiken järjen mukaan veneen olisi pitänyt upota lasteineen. Mutta ne oikeat kalastajat eivät tienneet, että meidän suvun äijät eivät edes hengenmenon uhalla luovu rahanarvoisesta tavarasta.
Kun isäukko sai silakat hinattua rantaan, sille juolahti päähän perustavalaatuinen kysymys: Millä helvetin opilla saan nämä miljoona silakkaa irti verkoista? Todettuaan homman mahdottomaksi, hän lähti kiertämään Salonpään taloja luvaten kaikille kalastajaperheille niin paljon silakoita ilmaiseksi kuin vain jaksoivat kantaa. Vaikka ne elivät kalastuksesta ja niillä oli jo ennestään kaikki paikat silakkapurnukoita täynnä, lähtivät kalastajat perheineen välittömästi hakumatkalle.
Salonpään kalastajaperheet hakivat traktorikuormittain silakoita, mutta niitä oli niin paljon, että satoja kiloja jäi mätänemään verkkoihin. Silloin isäukolta petti hermot ja se lähti Ouluun jättäen koko paskan taakseen. Muutaman seuraavan viikon koko Koppana haisi mädiltä silakoilta. Haju oli niin kuvottava, että muut mökkiläiset lähtivät kaupunkiin ja harkitsivat panevansa mökkinsä myyntiin. Salonpään kalastajat yrittivät turhaan saada rysistään yhtä suurta saalista. Mätänevän silakan tuoksu symboloi heidän miehuutensa menettämistä. Saaliit olivat vähenemässä olemattomiin troolareiden ilmestyttyä vetämään apajat tyhjiksi. He päätyivät töihin Oulu yhtiölle tajuten, että ainakaan sellaista ei ihmisen elämän tulisi olla.
Kun minulla ei vielä ollut mitään mahiksia panna hanttiin, raahasi isäukko minut joka välissä talvisin pilkille. Pilkkiminen on kylmäpäisten jätkien touhua, eikä sitä kukaan niin kovissa pakkasissa edes Oulussa suostunut harrastamaan kuin isäukko. Kunnon kylmettyminen oli osa harjoitusohjelmaa, jolla hän karaisi minua kunnon erämieheksi. Saunassa seisoimme suihkussa kylmän veden alla selät vastakkain. Se oli raukkapaskaämmä, joka ensimmäisenä livahti saunan puolelle. En piruuttani antanut isäukon koskaan voittaa kylmäskaboja.
Kun kasvoin isommaksi, en edes ampumisen uhalla suostunut enää lähtemään isäukon kanssa merelle. En muutenkaan enää ollut tuntevinaan hänen tullessa tiellä vastaan tyhmässä linnunsulalla koristellussa hatussaan kesät talvet tikkitakki yllään. Hän kulki nokka pystyssä, kaljamaha pömpöttäen vakuuttuneena jumalaisen komeasta ulkokuorestaan. Hän oli olevinaan kova stara ostarin baarin juopposakissa. Kuvitteli kaikkien ämmien haluavan petiin kunnon erämiehen kanssa. Se pääsi kuitenkin heiluttelemaan herkku-mutteriaan kedon pöheiköissä korkeintaan jonkun sivuraiteille elämässään sortuneen entisen bingoemännän kanssa, joka antoi kaikille jotka ottivat siivestämään.
Seuraavina kesinä hän seilasi yksin umpitunnelissa paatillaan pitkin ja poikin Kempeleenlahtea löytäen itsensä sumun hälvettyä kymmenien kilometrien päästä aina Siikajoelta saakka. Oulunsalon viimeiset rysäkalastajat eivät olleet uskoa silmiään, kun isäukko hylkäsi heidät nähdessään epäröimättä veneensä ja ui täysillä kolme kilometriä katsomaan tuliko saalista. Katsellessaan aaltoja vasten räpiköineen suuruimarin touhuja aikansa, joutuivat kalastajat käymään kiskomassa isäukon merestä. Ne rysäkalastajat olivat hyvää väkeä, mutta tässä tapauksessa heidän lähimmäisen rakkautensa meni liioittelun puolelle.
12-vuoden iän saavuttaessamme opimme Timpan kanssa tekemään kiljua. Haimme tarpeet Keskikylältä Tuure Hylkeen kaupasta, joka suu virneessä latoi meille hiivaa ja fariinisokeria tiskiin. Sitten vain etsittiin sopiva kusiaispesä ja lyötiin pänikkä sinne niiden kustavaksi. Näin valmistui tosi tujua kiljua, jota juodessamme aloimme tajuta, että elämä voi olla paikoitellen jopa mukiin menevää. Isäukon tullessa mökille odotimme sen häipyvän uusimpien kala-apajavinkkien piiskaamana Perämerelle. Sitten jatkoimme pornolehtien lukemista ja kiljun kittaamista. Kun ukki saapui pettyneenä evättyyn lisärakennusoikeuteen, ei se jaksanut välittää vaikka sen lehtiaarteet oli pöllitty. Sillä oli uusimmat numerot varmassa jemmassa, koska ison ja pikkuvihan kokemustensa perusteella tajusi, että kaikki maallinen on katoavaista ja pöllitään välittömästi tilaisuuden tullen.
KOVAA PELIÄ KOPPANASSA
Ukkini Paavo Johannes Apila oli kova nikkaroimaan. Joskus 50-luvun lopulla hän hankki maapalstan Oulunsalon Koppanasta ja rakensi sinne hulppean 12 neliön huvilan, jonne koko suku alkoi majoittua säännöllisesti. Mökki oli varustetasoltaan niin huippua, että se oli talviasuttava. Humalapäissään ukki ja sen poika, minun isukkoni, lämmittivät sitä talvisin päiväkausia. Pysyäkseen lämpiminä he joivat koko mökkireissun pöytäviinaa, koska sitä rotiskoa ei koskaan saatu riittävän lämpimäksi. Mutta kunnon erämiehinä he eivät olleet moksiskaan.
Aikansa kuluksi he Petromaxin katkussa pitivät keskenään maantietoaiheisia tietokilpailuja, jotka päättyivät poikkeuksetta tappeluun. Tietovisat olivat niiden juttu, kaikki mitä he tarvitsivat tiedosta ja tietämisestä. Muille kuin maantietoon liittyneille kysymyksille he viittasivat kintaalla.
- Mikä salmi erottaa Siperian ja Pohjois-Amerikan?
- Beringinsalmi. Mutta tiedätkö kuka löysi meritien Intiaan?
- Pablo de Gama, vai mikä se nyt olikaan....
- Tuosta tulee vain puoli pistettä.
- Mun vuoro kysyä. Missä sijaitsee Sargassomeri?
- Liian vaikea. Varmaan jossakin Amazonin viidakoissa.
- Nyt sulla ukko alkoi suttaamaan päästä, nauroi isäukko ja tiesi jo entuudestaan valmistautua väistämään päin naamaa lentänyttä Tilley-lamppua.
Kun he saivat ympäriinsä levinneen palavan öljyn sammutettua, tietovisa jatkui entiseen malliin.
- Kuka purjehti ensimmäisenä Amerikan mantereelle?
- Liian helppo. Amerikan löysi genovalainen tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbus!
- Ja vitut löysi. Sen löysi alunperin Leif Erikssonin johtama viikinkisakki. Ne antoivat sille nimeksi Viinimaa, koska siellä oli niin hyvästi riistaa ja kaskimaata.
- Vitut mä noita juttuja jaksan kuunnella. Kyllä sä poika oot sitten tyhmä, ukki totesi valmistautuen heittämään ainoaa poikaansa uudestaan lampulla.
- Sitä paitsi en mä edes kysynyt, kuka Amerikan löysi, vaan kuka purjehti länsimaisen historian mukaan sinne ekana?
- No ei kukaan. Intiaanit tulivat kävellen Beringinsalmen yli Alaskaan kannasta pitkin. Mutta ei niitä lasketa.
- Amerikkaan astui ensimmäisenä firenzeläinen purjehtija Americo Vesputsi. Siitä se sai Amerikka nimensäkin.
- Täyttä paskaa. Sen löysi Kolumbus ja sulla on kohta munat veke, jos alat tuollaisia hourujuttuja latelemaan. Ei kai vain se muorin suvussa esiintynyt jakomielitauti ole tarttunut suhunkin?
Sen jälkeen isä ja poika panivat painiksi, jota kesti niin kauan kunnes he sammuivat. Lepo tuli tarpeeseen, sillä aamulla odotti uusi maantietoaiheinen kisavisa.
Koppanan kesämökillä alkoivat meidän suvun porukat viihtyä niin tiiviisti, että ukin täytyi lopulta rakentaa toinen koppi. Hän eristäytyi sinne omiin oloihinsa jättäen muut tappelemaan ensimmäiseksi rakentamaansa mökkiin. Ukki alkoi päästä kärryille mökin rakentamisesta siinä määrin, että pian tontilla kohosi pieniä koppeja joka puolella. Näkemästään tyrmistynyt Oulunsalon kunnan rakennustarkastaja totesi niiden olevan laittomia. Vedettyään muutaman pillilupin ukki keksi ratkaisun. Hän väsäsi mökkien alle jalakset. Jalasmökki ei ollut kiinteä pysyvä rakennelma. Väliaikaisia jalasmökkejä oli lupa parkkeerata mielin määrin tontillaan, joten rakennustarkastaja jäi nuolemaan näppejään saapuessaan bensakanisterin kanssa vakain aikomuksin polttaa kaikki ylimääräiset kopit.
Heti kun aloin jotakin maailman menosta tajuamaan, tiesin sen mökkihomman olevan täyskahjoa puuhaa. Siellä sitä kökötettiin kämpässä sääskien armoilla ja juotiin ukin innoittamina hapanta maitoa. Se kun oli kuulemma merkki siitä, että ei oltu menty piloille ja alettu pehmeän makkaajiksi jääkaappien ilmestyttyä markkinoille. Jos maito oli kaikesta huolimatta meidän makuun liian hapanta, vietiin se ukin kämpälle, jossa se litki sen piruuttaan loppuun olipa se sitten vaikka kuinka piiminyttä.
Koska siinä oli meri vieressä, saivat äijät päähänsä hankkia veneen. Sillä lähdettiin pikku myötäisessä kalahommiin. Aluksi ne eivät saaneet yhtään kalaa, mutta pirullisina pohjalaisina ne vain sisuuntuivat tästä. Pian alkoi maaninen kalastaminen. Kaikenlaisia vieheitä heitettiin kalapoliisin uhitteluista piittaamatta Kempeleenlahteen kaikkina vuodenaikoina. Mitä kovempi myrsky, mitä heikommat jäät, sitä varmemmin ne taukit katosivat horisonttiin pyyntiretkilleen.
Kerrankin olimme isäukon kanssa pienellä veneellä vetämässä virveliä niin kovassa myrskyssä, että yli lentänyt rajavartiolaitoksen helikopteri palasi pörräämään yllemme. Ne varmaankin luulivat, että olimme merihädässä. Isäukon mielestä se ei kuitenkaan kenellekään kuulunut, jos me oltiin hukkumassa. Omapahan on asiamme, hän kuittasi helikopterimiesten viittilöinnit. Heidän luovuttua toivottomaksi osoittautuneesta pelastusyrityksestään, jatkoimme kalastamista niin kauan kunnes myrsky lopulta laantui. Silloin isäukko vasta suostui palaamaan rantaan, koska muutenhan meitä olisi luultu paskahousuiksi pelkureiksi. Niitä me ei ainakaan haluttu olla. Heitin hyvästit elämälle niin monta kertaa noilla kalareissuilla, että lopulta se kiikkuminen aalloissa ei jaksanut edes vituttaa.
Pahinta kalastushommissa oli, että verkoille piti lähteä aamuyöllä ennen kuin alkoi tuulla. Tästä piti huolen ukki, jonka suurin huvi elämässä oli tulla neljän maissa herättämään koko sakki huutamalla suoraa kurkkua:
- Hei helvetin kusipäämullit! Ny on aamuteen aika!
Merellä paleli kuin horkassa, vaikka olisi vetänyt maailman kaikki kuteet niskaan. Isäukko karjui minulle verkkojen noston ohessa täsmällisiä ohjeita:
- Souda, perkele. Ei niin kovaa. Huopaa. Huopaa nyt saatana ja vähän äkkiä. Vasemmalla airolla. Eikö se sana kuulu, vai eikö se tehoa? Pane röhinäksi!
Jotenkin ne verkot aina saatiin mereen ja sieltä pois. Saalit jäivät vähäisiksi, mutta kerran isäukko yksinään kalastaessaan sai 800 kiloa silakoita. Koppanan karskit ammattikalastajatkin ihmettelivät, miten isäukon oli onnistunut hinata saalis rantaan. Kaiken järjen mukaan veneen olisi pitänyt upota lasteineen. Mutta ne oikeat kalastajat eivät tienneet, että meidän suvun äijät eivät edes hengenmenon uhalla luovu rahanarvoisesta tavarasta.
Kun isäukko sai silakat hinattua rantaan, sille juolahti päähän perustavalaatuinen kysymys: Millä helvetin opilla saan nämä miljoona silakkaa irti verkoista? Todettuaan homman mahdottomaksi, hän lähti kiertämään Salonpään taloja luvaten kaikille kalastajaperheille niin paljon silakoita ilmaiseksi kuin vain jaksoivat kantaa. Vaikka ne elivät kalastuksesta ja niillä oli jo ennestään kaikki paikat silakkapurnukoita täynnä, lähtivät kalastajat perheineen välittömästi hakumatkalle.
Salonpään kalastajaperheet hakivat traktorikuormittain silakoita, mutta niitä oli niin paljon, että satoja kiloja jäi mätänemään verkkoihin. Silloin isäukolta petti hermot ja se lähti Ouluun jättäen koko paskan taakseen. Muutaman seuraavan viikon koko Koppana haisi mädiltä silakoilta. Haju oli niin kuvottava, että muut mökkiläiset lähtivät kaupunkiin ja harkitsivat panevansa mökkinsä myyntiin. Salonpään kalastajat yrittivät turhaan saada rysistään yhtä suurta saalista. Mätänevän silakan tuoksu symboloi heidän miehuutensa menettämistä. Saaliit olivat vähenemässä olemattomiin troolareiden ilmestyttyä vetämään apajat tyhjiksi. He päätyivät töihin Oulu yhtiölle tajuten, että ainakaan sellaista ei ihmisen elämän tulisi olla.
Kun minulla ei vielä ollut mitään mahiksia panna hanttiin, raahasi isäukko minut joka välissä talvisin pilkille. Pilkkiminen on kylmäpäisten jätkien touhua, eikä sitä kukaan niin kovissa pakkasissa edes Oulussa suostunut harrastamaan kuin isäukko. Kunnon kylmettyminen oli osa harjoitusohjelmaa, jolla hän karaisi minua kunnon erämieheksi. Saunassa seisoimme suihkussa kylmän veden alla selät vastakkain. Se oli raukkapaskaämmä, joka ensimmäisenä livahti saunan puolelle. En piruuttani antanut isäukon koskaan voittaa kylmäskaboja.
Kun kasvoin isommaksi, en edes ampumisen uhalla suostunut enää lähtemään isäukon kanssa merelle. En muutenkaan enää ollut tuntevinaan hänen tullessa tiellä vastaan tyhmässä linnunsulalla koristellussa hatussaan kesät talvet tikkitakki yllään. Hän kulki nokka pystyssä, kaljamaha pömpöttäen vakuuttuneena jumalaisen komeasta ulkokuorestaan. Hän oli olevinaan kova stara ostarin baarin juopposakissa. Kuvitteli kaikkien ämmien haluavan petiin kunnon erämiehen kanssa. Se pääsi kuitenkin heiluttelemaan herkku-mutteriaan kedon pöheiköissä korkeintaan jonkun sivuraiteille elämässään sortuneen entisen bingoemännän kanssa, joka antoi kaikille jotka ottivat siivestämään.
Seuraavina kesinä hän seilasi yksin umpitunnelissa paatillaan pitkin ja poikin Kempeleenlahtea löytäen itsensä sumun hälvettyä kymmenien kilometrien päästä aina Siikajoelta saakka. Oulunsalon viimeiset rysäkalastajat eivät olleet uskoa silmiään, kun isäukko hylkäsi heidät nähdessään epäröimättä veneensä ja ui täysillä kolme kilometriä katsomaan tuliko saalista. Katsellessaan aaltoja vasten räpiköineen suuruimarin touhuja aikansa, joutuivat kalastajat käymään kiskomassa isäukon merestä. Ne rysäkalastajat olivat hyvää väkeä, mutta tässä tapauksessa heidän lähimmäisen rakkautensa meni liioittelun puolelle.
12-vuoden iän saavuttaessamme opimme Timpan kanssa tekemään kiljua. Haimme tarpeet Keskikylältä Tuure Hylkeen kaupasta, joka suu virneessä latoi meille hiivaa ja fariinisokeria tiskiin. Sitten vain etsittiin sopiva kusiaispesä ja lyötiin pänikkä sinne niiden kustavaksi. Näin valmistui tosi tujua kiljua, jota juodessamme aloimme tajuta, että elämä voi olla paikoitellen jopa mukiin menevää. Isäukon tullessa mökille odotimme sen häipyvän uusimpien kala-apajavinkkien piiskaamana Perämerelle. Sitten jatkoimme pornolehtien lukemista ja kiljun kittaamista. Kun ukki saapui pettyneenä evättyyn lisärakennusoikeuteen, ei se jaksanut välittää vaikka sen lehtiaarteet oli pöllitty. Sillä oli uusimmat numerot varmassa jemmassa, koska ison ja pikkuvihan kokemustensa perusteella tajusi, että kaikki maallinen on katoavaista ja pöllitään välittömästi tilaisuuden tullen.
Koppanan kissantappajat
4
KOPPANAN KISSANTAPPAJAT
Kotkalainen narkkarivaimoni on alkanut haalata luukkuumme Amsterdamin kaduilta löytämiään kulkukissoja. Oksentelevia ja paskantelevia kissoja vilisee joka nurkassa. Koska hän ei ehdi ruokkia niitä tärkeiden psykedeelisten hommiensa ohella, joudun kantamaan selkävääräna muonaa kissaretkueelle. Lisäksi kissat ovat tarkkoja kavereita. Jos niille ei vaihda säännöllisesti puhtaita hiekkoja, lykkäävät ne mielenosoituksellisesti paskansa minne vaan. Kissanjätöksiä löytyy tyynyn alta ja kukkapurkeista. Kun menee avaamaan ikkunan yöllä kun on tukehtumassa kusen lemuun, astuu taatusti matkalla lämpimään läjään. Kun pääsen lopullisesti eroon kotkalaisesta narkkarivaimostani, tiedän tarkalleen miten menetellä kissojen suhteen.
Mallin kissojen hoitelemiseen sain jo varhaislapsuudessani, jolloin tauluuni vielä upposi vaikutteita. Isäukkoni tykkäsi kaikista eläimistä paitsi kissoista. Jostakin syystä jo ajatus kissasta rassasi pahasti hänen aivojaan. Hän muisteli aloittaneensa mihinkään johtamattomat liiketoimensa tappamalla kissoja, joita sota-ajan Oulussa vilisi yhtä paljon kuin saksalaisia. Koska Oulun ämmät yrittivät natsijannujen silmissä näyttä paremmilta kuin olivat ja vaatteista oli pulaa, yksi kauppias kehitti hyvän bisneksen ryhtymällä valmistamaan kissannahkaturkkeja.
Yhteen turkkiin meni monen kissan nahka. Kauppias palkkasi nuoria sällejä pyydystämään kissannahkoja. Isäukkoni lähti helpon rahan toivossa välittömästi mukaan bisnekseen. Hän kehitti parhaan kaverinsa Reken kanssa hyvän pyyntitaktiikan. Rekke polki hikihatussa potkuria. Isäukko istui kyydissä. Vällyjen alla oli piilossa pienoiskivääri. Kissan sattuessa kohdalle alkoi armoton tulitus ja kissannahkaturkkibisnes kukoisti Oulussa.
Vaikka meillä päin ei ollut lupa pelätä mitään, eikä ainakaan tunnustaa pelkoaan, törmäsin jäätävään kauhuun ollessani yhtenä syysyönä isäukon kanssa mökillä. Ihmisillä oli siihen aikaan mökille lomailemaan tullessaan tapana ottaa kissanpentu elätikseen. Kun lemmikki kasvoi kesän kuluessa, eikä ollut enää yhtään söpön näköinen, jätettiin se kaupunkiin palatessa syksyllä mökille selviytymään omin nokkinensa. Kissat tajusivat nälän hiipiessä suoliin, että ainoa keino välttyä nälkäkuolemalta oli hiipiä naapurimökkien kuisteille pöllimään sapuskaa.
Kun yksi kolli vieraili muutamaan otteeseen rokottamassa meidän eväitä, päätti isäukko näyttää sille tupen rapinat. Kun kissa taas tuli illan pimettyä varastamaan ruokaa, hän pyydysti sen verkkoon. Kissa oli jo villiintynyt ja puri isäukkoa käteen, kun hän yritti vääntää siltä niskat nurin. Isäukon mielestä kissa ansaitsi sellaisen rangaistuksen, että muistaisi sen koko lyhyeksi jäävän loppuikänsä.
Ensin hän aikoi ampua sille pienarilla napin otsaan, mutta keksi sitten vielä paremman keinon päästää kissa kärsimyksistään. Hän pujotti kalastajanlankaa männyn oksaan. Verkossa henkensä hädässä riuhtoneen kissan hän kantoi rukkaset käsissään puun juurelle. Koska se hirmu iso villi kissa sai minut kangistumaan kauhusta, käski isäukko tulla seuraamaan läheltä miten kunnon kissantappaja toimii.
Isäukko pani väkisin narun valkoisen kissan kaulaan ja veti sen siltä seisomalta hirteen. Narun jatkona roikkunut kissa sätki pitkään, sillä kissoilla oli kuulemma yhdeksän henkeä, jotka piti kaikki tappaa yksitellen ennen kuin niistä päästään lopullisesti eroon. Lopulta kissa sai elämästään tarpeeksi ja heitti veivinsä. Isäukko pani minut seisomaan pienari hikisissä kourissani hirressä roikkuneen kissanraadon viereen ja otti valokuvan. Se aikoi lähettää sen vuoden luontokuvakilpailuun, mutta en tiedä lähettikö. Ainakaan kuva ei niissä skaboissa tietääkseni pärjännyt.
Isäukko oli systemaattinen kissantappaja. Hän oli jo nuoruudessaan kissaturkkibisneksissä oppinut, että jos ruumista ei hävitä kunnolla, voi kissantaposta jäädä kiinni ja saada rapsut. Niinpä vedimme peräprutkulla merelle ja upotimme kissanraadon betonikengissä Kempeleenlahteen.
- Tästä ei sitten puhuta äidille, isäukko vannotti palatessamme rantaan.
Viikko myöhemmin ollessamme katsomassa kalastajien palaamista rysiltä, kuulimme kummallisesta tapauksesta. Sarkki-Villeltä oli meinannut pudota silmät päästä kun hän oli löytänyt rysästään kissanraadon. Sillä oli ollut kivet sidottuina painoiksi jalkoihin ja naru kaulassa.
- Maailmasta on tulossa julma paikka, karaistunut Sarkki-Villekin joutui tunnustamaan.
- Siltä näyttää, isäukko totesi.
Myöhemmin hän nauroi jutulle vuosikaudet vedet silmissään.
KOPPANAN KISSANTAPPAJAT
Kotkalainen narkkarivaimoni on alkanut haalata luukkuumme Amsterdamin kaduilta löytämiään kulkukissoja. Oksentelevia ja paskantelevia kissoja vilisee joka nurkassa. Koska hän ei ehdi ruokkia niitä tärkeiden psykedeelisten hommiensa ohella, joudun kantamaan selkävääräna muonaa kissaretkueelle. Lisäksi kissat ovat tarkkoja kavereita. Jos niille ei vaihda säännöllisesti puhtaita hiekkoja, lykkäävät ne mielenosoituksellisesti paskansa minne vaan. Kissanjätöksiä löytyy tyynyn alta ja kukkapurkeista. Kun menee avaamaan ikkunan yöllä kun on tukehtumassa kusen lemuun, astuu taatusti matkalla lämpimään läjään. Kun pääsen lopullisesti eroon kotkalaisesta narkkarivaimostani, tiedän tarkalleen miten menetellä kissojen suhteen.
Mallin kissojen hoitelemiseen sain jo varhaislapsuudessani, jolloin tauluuni vielä upposi vaikutteita. Isäukkoni tykkäsi kaikista eläimistä paitsi kissoista. Jostakin syystä jo ajatus kissasta rassasi pahasti hänen aivojaan. Hän muisteli aloittaneensa mihinkään johtamattomat liiketoimensa tappamalla kissoja, joita sota-ajan Oulussa vilisi yhtä paljon kuin saksalaisia. Koska Oulun ämmät yrittivät natsijannujen silmissä näyttä paremmilta kuin olivat ja vaatteista oli pulaa, yksi kauppias kehitti hyvän bisneksen ryhtymällä valmistamaan kissannahkaturkkeja.
Yhteen turkkiin meni monen kissan nahka. Kauppias palkkasi nuoria sällejä pyydystämään kissannahkoja. Isäukkoni lähti helpon rahan toivossa välittömästi mukaan bisnekseen. Hän kehitti parhaan kaverinsa Reken kanssa hyvän pyyntitaktiikan. Rekke polki hikihatussa potkuria. Isäukko istui kyydissä. Vällyjen alla oli piilossa pienoiskivääri. Kissan sattuessa kohdalle alkoi armoton tulitus ja kissannahkaturkkibisnes kukoisti Oulussa.
Vaikka meillä päin ei ollut lupa pelätä mitään, eikä ainakaan tunnustaa pelkoaan, törmäsin jäätävään kauhuun ollessani yhtenä syysyönä isäukon kanssa mökillä. Ihmisillä oli siihen aikaan mökille lomailemaan tullessaan tapana ottaa kissanpentu elätikseen. Kun lemmikki kasvoi kesän kuluessa, eikä ollut enää yhtään söpön näköinen, jätettiin se kaupunkiin palatessa syksyllä mökille selviytymään omin nokkinensa. Kissat tajusivat nälän hiipiessä suoliin, että ainoa keino välttyä nälkäkuolemalta oli hiipiä naapurimökkien kuisteille pöllimään sapuskaa.
Kun yksi kolli vieraili muutamaan otteeseen rokottamassa meidän eväitä, päätti isäukko näyttää sille tupen rapinat. Kun kissa taas tuli illan pimettyä varastamaan ruokaa, hän pyydysti sen verkkoon. Kissa oli jo villiintynyt ja puri isäukkoa käteen, kun hän yritti vääntää siltä niskat nurin. Isäukon mielestä kissa ansaitsi sellaisen rangaistuksen, että muistaisi sen koko lyhyeksi jäävän loppuikänsä.
Ensin hän aikoi ampua sille pienarilla napin otsaan, mutta keksi sitten vielä paremman keinon päästää kissa kärsimyksistään. Hän pujotti kalastajanlankaa männyn oksaan. Verkossa henkensä hädässä riuhtoneen kissan hän kantoi rukkaset käsissään puun juurelle. Koska se hirmu iso villi kissa sai minut kangistumaan kauhusta, käski isäukko tulla seuraamaan läheltä miten kunnon kissantappaja toimii.
Isäukko pani väkisin narun valkoisen kissan kaulaan ja veti sen siltä seisomalta hirteen. Narun jatkona roikkunut kissa sätki pitkään, sillä kissoilla oli kuulemma yhdeksän henkeä, jotka piti kaikki tappaa yksitellen ennen kuin niistä päästään lopullisesti eroon. Lopulta kissa sai elämästään tarpeeksi ja heitti veivinsä. Isäukko pani minut seisomaan pienari hikisissä kourissani hirressä roikkuneen kissanraadon viereen ja otti valokuvan. Se aikoi lähettää sen vuoden luontokuvakilpailuun, mutta en tiedä lähettikö. Ainakaan kuva ei niissä skaboissa tietääkseni pärjännyt.
Isäukko oli systemaattinen kissantappaja. Hän oli jo nuoruudessaan kissaturkkibisneksissä oppinut, että jos ruumista ei hävitä kunnolla, voi kissantaposta jäädä kiinni ja saada rapsut. Niinpä vedimme peräprutkulla merelle ja upotimme kissanraadon betonikengissä Kempeleenlahteen.
- Tästä ei sitten puhuta äidille, isäukko vannotti palatessamme rantaan.
Viikko myöhemmin ollessamme katsomassa kalastajien palaamista rysiltä, kuulimme kummallisesta tapauksesta. Sarkki-Villeltä oli meinannut pudota silmät päästä kun hän oli löytänyt rysästään kissanraadon. Sillä oli ollut kivet sidottuina painoiksi jalkoihin ja naru kaulassa.
- Maailmasta on tulossa julma paikka, karaistunut Sarkki-Villekin joutui tunnustamaan.
- Siltä näyttää, isäukko totesi.
Myöhemmin hän nauroi jutulle vuosikaudet vedet silmissään.
Israelin uhka
5
ISRAELIN UHKA
Koviakin saimme kokea. Maailman sotahullut piirit tappelivat pitkin maita ja mantuja. Se ei meitä haitannut, kunhan vain jättäisivät meidät rauhaan. Olin juuri sinä kesänä aloittamassa koulunkäynnin, kun Israel otti yhteen arabien kanssa. Koska arabeilla ei ollut paukkuja tarpeeksi eikä taitoakaan nykyaikaiseen koneelliseen sotaan, ottivat he pahasti turpaansa. Israel alkoi vyöryä tankeillaan Siinaille. Se oli Oulun ämmien mielestä kannaltamme paha juttu.
- Nyt on tosi kysseessä, kuulin Laatikaisen elefanttitautisen ämmän keuhkoavan pyykkituvassa.
Äitimuori oli heti jutussa mukana, koska muisti hämärästi lapsuudessaan eläneensä sotatoimialueella Kuusamon korvissa etappien ja desanttien uhatessa koko ajan tulla tappamaan koko talonväen heinäpellolle. Kauneimmat naikkoset otettiin huhujen mukaan matkaan viihdyttämään puutteessa ollutta partiota.
- Mitä jos ne Epyktin vallattuaan lähtevät seuraavaksi Venäjälle? Niiden reitti kulkee täsmälleen Oulun kohdalta. Miten meidän silloin käy? Mehän oltiin Saksan aseveljiä. Ei ne sitä jätä kostamatta.
En tajunnut maailmanpolitiikan kiemuroista mitään, mutta jotenkin ajatus mustaan silmälappuun sonnustautuneen Moshe Dayanin johtamasta siionistiarmeijasta Oulun kaduilla tuntui pelottavalta ajatukselta.
- Miksi ne ryssien kimppuun? kysyin.
- Älä nyt hullujas kysele! Ne haluaa saman tien käydä selvittämässä välit ryssien kanssa.
- Miksi?
- No nehän panivat israelilaiset sodan aikana keskitysleireihin eri puolille Venäjää. Ryssät on niiden seuraava kohde, sanokaa minun sanoneen, äitimuori toisti siihen sävyyn, että se sota vaikutti hävityltä jo ennen kuin Israelin armeija edes saatiin pakatuksi Siinain satamissa laivoihin matkalle kohti Toppilan satamaa.
Huhu Israelin pillunhimoisen armeijan saapumisesta alkoi levitä Oulun keskustan kortteleissa. Uskovaiset alkoivat rukoilla ja veisata siihen malliin, että lopulta niiden luukuista kannettiin pyörtyneitä kiimaisia ämmiä. Keskustaan alkoi iltaisin kertyä yhä enemmän porukkaa aistimaan lopunajan tunnelmia. Lahkosaarnaajat tajusivat vihdoinkin koittaneen hetkensä panna kerta heitolla rahoiksi. Uskonnollisessa hurmoksessa saarnamiehet onnistuivat saamaan pelon nautinnosta vaikeroineet ja vääntelehtineet vanhat piiat testamenttaamaan heille koko maallisen omaisuutensa. Lahkosaarnaajat saivat todistaa taivaasta vihdoinkin satavan mannaa.
Koska israelilaisia ei alkanut kuulua ja lahkosaarnaajat olivat saaneet asiansa toimitettua, alkoi innostus tuonpuoleisiin hiipua. Porukat palasivat pettyneinä koteihinsa. Oulunsalon lestadiolaisisät purkivat seurojen aiheuttamaa hermopainetta panemalla vaimonsa paksuiksi, jos ne eivät olleet jo lähtiessä, tai tulleet reissun aikana ihmeenomaisesti synnittömästi siitetyiksi. Ne joiden eukko oli jo paksuna, lähtivät yökausiksi juoksemaan kiimaisina pitkin metsiä. Sieltä kuului kauhea möly erityisesti kovilla pakkasilla, jolloin ilmakehä taittoi äänet kilometrien päähän meidän nokelalaisten niskaan.
- Vittu kun nuo osaavatkin olla tyhmiä, isäukko tuumi. – Ei ne jutskut uskoisi silmiään ja korviaan jos ne tästä lähtisivät pyyhkäisemään ryssien kimppuun. Tajuaisivat iskeneensä vikapaikkaan ja hyppäisivät takaisin laivoihinsa.
Äitimuori fundeerasi perimmäisiä kysymyksiä jatkossakin pyykkituvassa.
- En muista kuka, mutta joku sanoi, että kun ne ampuvat raketin tulee kauhea myrsky. En muista tuliko se tänään, mutta näin päivinä ne aikoivat ampua, äitimuori päivitteli.
- Ketkä ne?
- En tiedä, mutta siitä puhuttiin uutisissa eilen tai toissapäivänä. Mutta ei kai ne ole ampuneet…
- Mikseivät muka ole ampuneet? Siellähän on myrsky, ihmettelin.
- Eihän nuo ole uutisissa vielä maininneet ampumisesta. Mutta nuo myrskyt osoittavat niiden rakettien panevan ilmakehän sekaisin.
- Kai se on totta, jos uutisissa ovat kertoneet. Mitä sapuskaa?
- Kalapullia.
- Ei voi olla totta! Taas kalapullia.
- Ne on niin hyviä, että jos saisin päättää ei meillä muuta syötäisikään.
- Eihän meillä paljon muuta syödäkään, kun se yksi kouho haalaa jatkuvalla syötöllä kaloja Koppanasta. Se on paskamuonaa!
- Ei ole. Kalapullat ovat ravitsevaa ruokaa, jota lihamyllyllä saadaan helposti jauhetuksi ja ne ovat halpaa herkkua. Ajatteleppa Biafran nälkiintyneitä lapsia, niin jo tulee toinen ääni kelloon.
ISRAELIN UHKA
Koviakin saimme kokea. Maailman sotahullut piirit tappelivat pitkin maita ja mantuja. Se ei meitä haitannut, kunhan vain jättäisivät meidät rauhaan. Olin juuri sinä kesänä aloittamassa koulunkäynnin, kun Israel otti yhteen arabien kanssa. Koska arabeilla ei ollut paukkuja tarpeeksi eikä taitoakaan nykyaikaiseen koneelliseen sotaan, ottivat he pahasti turpaansa. Israel alkoi vyöryä tankeillaan Siinaille. Se oli Oulun ämmien mielestä kannaltamme paha juttu.
- Nyt on tosi kysseessä, kuulin Laatikaisen elefanttitautisen ämmän keuhkoavan pyykkituvassa.
Äitimuori oli heti jutussa mukana, koska muisti hämärästi lapsuudessaan eläneensä sotatoimialueella Kuusamon korvissa etappien ja desanttien uhatessa koko ajan tulla tappamaan koko talonväen heinäpellolle. Kauneimmat naikkoset otettiin huhujen mukaan matkaan viihdyttämään puutteessa ollutta partiota.
- Mitä jos ne Epyktin vallattuaan lähtevät seuraavaksi Venäjälle? Niiden reitti kulkee täsmälleen Oulun kohdalta. Miten meidän silloin käy? Mehän oltiin Saksan aseveljiä. Ei ne sitä jätä kostamatta.
En tajunnut maailmanpolitiikan kiemuroista mitään, mutta jotenkin ajatus mustaan silmälappuun sonnustautuneen Moshe Dayanin johtamasta siionistiarmeijasta Oulun kaduilla tuntui pelottavalta ajatukselta.
- Miksi ne ryssien kimppuun? kysyin.
- Älä nyt hullujas kysele! Ne haluaa saman tien käydä selvittämässä välit ryssien kanssa.
- Miksi?
- No nehän panivat israelilaiset sodan aikana keskitysleireihin eri puolille Venäjää. Ryssät on niiden seuraava kohde, sanokaa minun sanoneen, äitimuori toisti siihen sävyyn, että se sota vaikutti hävityltä jo ennen kuin Israelin armeija edes saatiin pakatuksi Siinain satamissa laivoihin matkalle kohti Toppilan satamaa.
Huhu Israelin pillunhimoisen armeijan saapumisesta alkoi levitä Oulun keskustan kortteleissa. Uskovaiset alkoivat rukoilla ja veisata siihen malliin, että lopulta niiden luukuista kannettiin pyörtyneitä kiimaisia ämmiä. Keskustaan alkoi iltaisin kertyä yhä enemmän porukkaa aistimaan lopunajan tunnelmia. Lahkosaarnaajat tajusivat vihdoinkin koittaneen hetkensä panna kerta heitolla rahoiksi. Uskonnollisessa hurmoksessa saarnamiehet onnistuivat saamaan pelon nautinnosta vaikeroineet ja vääntelehtineet vanhat piiat testamenttaamaan heille koko maallisen omaisuutensa. Lahkosaarnaajat saivat todistaa taivaasta vihdoinkin satavan mannaa.
Koska israelilaisia ei alkanut kuulua ja lahkosaarnaajat olivat saaneet asiansa toimitettua, alkoi innostus tuonpuoleisiin hiipua. Porukat palasivat pettyneinä koteihinsa. Oulunsalon lestadiolaisisät purkivat seurojen aiheuttamaa hermopainetta panemalla vaimonsa paksuiksi, jos ne eivät olleet jo lähtiessä, tai tulleet reissun aikana ihmeenomaisesti synnittömästi siitetyiksi. Ne joiden eukko oli jo paksuna, lähtivät yökausiksi juoksemaan kiimaisina pitkin metsiä. Sieltä kuului kauhea möly erityisesti kovilla pakkasilla, jolloin ilmakehä taittoi äänet kilometrien päähän meidän nokelalaisten niskaan.
- Vittu kun nuo osaavatkin olla tyhmiä, isäukko tuumi. – Ei ne jutskut uskoisi silmiään ja korviaan jos ne tästä lähtisivät pyyhkäisemään ryssien kimppuun. Tajuaisivat iskeneensä vikapaikkaan ja hyppäisivät takaisin laivoihinsa.
Äitimuori fundeerasi perimmäisiä kysymyksiä jatkossakin pyykkituvassa.
- En muista kuka, mutta joku sanoi, että kun ne ampuvat raketin tulee kauhea myrsky. En muista tuliko se tänään, mutta näin päivinä ne aikoivat ampua, äitimuori päivitteli.
- Ketkä ne?
- En tiedä, mutta siitä puhuttiin uutisissa eilen tai toissapäivänä. Mutta ei kai ne ole ampuneet…
- Mikseivät muka ole ampuneet? Siellähän on myrsky, ihmettelin.
- Eihän nuo ole uutisissa vielä maininneet ampumisesta. Mutta nuo myrskyt osoittavat niiden rakettien panevan ilmakehän sekaisin.
- Kai se on totta, jos uutisissa ovat kertoneet. Mitä sapuskaa?
- Kalapullia.
- Ei voi olla totta! Taas kalapullia.
- Ne on niin hyviä, että jos saisin päättää ei meillä muuta syötäisikään.
- Eihän meillä paljon muuta syödäkään, kun se yksi kouho haalaa jatkuvalla syötöllä kaloja Koppanasta. Se on paskamuonaa!
- Ei ole. Kalapullat ovat ravitsevaa ruokaa, jota lihamyllyllä saadaan helposti jauhetuksi ja ne ovat halpaa herkkua. Ajatteleppa Biafran nälkiintyneitä lapsia, niin jo tulee toinen ääni kelloon.
Kannattavia liiketoimia
6
KANNATTAVIA LIIKETOIMIA
Timpan isä oli hitsari, joka vietti suurimman on ajastaan hitsaamassa öljylautoilla Pohjois-Norjassa. Kun hän pääsi harvoin lomille, oli hän koko ajan änkyräkannissä tillin-tallin-tyyt-tyyt. Hänellä oli niin hyvästi fyrkkaa, että viinaa riitti varastettavaksi asti. Timppa nappasi äijän sammuttua siltä jäljelle jääneet viinat ja kolikot taskunpohjalta. Vedimme tärpätit naamariin ja hilluimme pelottomina pitkin Nokelan katuja. Jos vastaan tuli teinin näköinen jannu, löi Timppa sitä välittömästi turpaan, jos se ei älynnyt juosta karkuun. Tytöiltä Timppa vaati reteesti pillua, vaikka en vielä ymmärtänyt mitä se sillä olisi tehnyt?
Kun Timpan isä oli painunut takaisin Norjaan hitsaushommiin olimme rahattomia, eikä meillä ollut muuta tekemistä kuin ajella pyörillä ympäri taloa . Siinä touhussa meni mukavasti tuntikausia. Välillä kävimme pommisuojassa tupakalla, vaikka yksi eläkeläisukko kyttäsikin koko ajan ja uhkasi antaa meidät ilmi.
Timppa Torvisen seurassa ajauduin rikoksen poluille. Osulan ruokakaupassa oli löysän puoleinen meininki. Kun kauppaan astui sisään, eivät työväenliikkeenkaupan ämmät viitsineet lopettaa kahvitteluaan ja tulla myymään. Niinpä pöllimme sumeilematta taskut täyteen karkkia, sippiaskeja tupakkaa ja uusimmat sarjakuvalehdet. Erityisesti ”Hämmästyttävän Hämähäkin” uusimman numeron ilmestyessä meillä olin aina Osulaan päin asiaa.
Pöllimisen helppous tuuditti meidät siihen, ettei Suomen uomaansa hakeneesta markkinataloudesta tulisi olemaan meille vastusta. Tulimme lopulta välinpitämättömiksi ja varomattomaksi. Yksi virkaintoinen kassaämmä yllätti meidät tunkiessamme tavaraa taskuihin, vaikka hänen olisi kuulunut olla takahuoneessa juoruamassa ja lyömässä korttia muun myyjäsakin kanssa.
- Mitä ne pojat hakee? se kysyi.
- Onko teillä vispikermaa, keksi Timppa vastata.
- On sitä tuolla kylmiössä. Voin hakea.
- Onko se tämänpäiväistä?
- Auto ei ole vielä käynyt. Mutta kyllä eilinen on ihan hyvää…
- Ei passaa. Meidän äiti kielsi ostamasta eilistä. Se on hapanta!
- Sanokaa sille äidillenne, että itse on hapannaama.
- Mepä mennään sanomaan.
- Ja sanokaa kanssa!
Myymälävarkaudet olivat meille tuottoisa bisnes. Kun meillä oli riittävästi kokemusta pikkurikoksista, päätti Timppa että meidän oli aika siirtyä vähän isompiin kuvioihin. Höyhtyän ostoskeskukseen avattiin Oulun ensimmäinen supermarketti. Sillä oli hyvä nimi: A-Market. Se oli iltaisin kuuteen saakka auki, vaikka muut kaupat menivät neljältä kiinni. Kukaan ei älynnyt mennä niin myöhään illalla kauppaan. Mutta mepä menimme.
Koska joku vähän isompi kiho oli saanut päähänsä alkaa Amerikan malliin karsimaan henkilöstökuluja, oli A-Marketissa vain yksi myyjää. Kassahommien lomassa myyjäparka joutui lastaaman selkä vääränä tavaraa hyllyihin. Tajusimme, että markettiporukka on helppo kyniä puhtaaksi. Sävelet olivat selvät; Timppa puhui mukavia myyjälle, minä lastasin keskikaljaa jenkkikassiin. Innostuimme homman helppoudesta niin paljon, että kävimme jokaisella välitunnilla hakemassa marketista jenkkikassillisen keskikaljaa. Kätkimme sen koulun läheiselle kedolle, jossa sitä lojui lopulta satoja pulloja. Emme malttaneet lopettaa hommaa ajoissa, vaikka A-Marketissa ei ilmeisesti mitään kirjanpitoa tunnettu. Kai ne muuten olisivat tajunnet kaljan hävikin epäilyttävän suureksi. Mutta emme osanneet tuolta kantilta asioita pelätä. Tärkeintä oli keksiä uusia mukavia juttuja myyjän harhauttamiseksi. Se olisi kuunnellut tylsään työhönsä kyllästyneenä niitä vaikka loppuelämänsä.
Mutta koulumme vittumainen rehtori Simo ”Simppa” Kanniainen löysi kaljakätkömme etsiessään tapansa mukaan liian pieneen gorillapukuunsa ahtautuneena kalju hiestä märkänä tupakoivaa nuorisoa kedon kätköistä. Reksi oli maailman karvaisin mies, jolla tunki mustaa apinankarvaa korvista, kämmenistä ja liian pienen kauluspaidan napinlävestä. Hän jäi kyttäämään kätkön viereisen pusikon taakse. Tullessamme kippaaman uuden kaljalastin, käry kävi. Siihen loppui kaljaralli. Timppa otti reteenä sällinä syyt niskoilleen. Hänet uhattiin potkia pellolle Karjasillan yhteiskoulusta. Hänen rekisteriinsä oli kertynyt paljon muutakin raskauttavaa. Minä selvisin varoituksella luvatessani pysyä loppuelämäni erossa huonoja vaikutteita levittäneestä Timo ”Timppa” Torvisesta.
Lisäksi jouduimme maksamaan pöllimämme kaljat. Emme käsittäneet miksi ne olivat A-marketissa korvauksia vailla, vaikka saivat ison kasan kaljapulloja takaisin juomakuntoisina? Eikä niillä ollut mielestämme mitään todisteita meidän juoneen tilikirjoista puuttuneet kaljat. Olimme varmoja niiden keksineen omasta päästään, että marketista oli kadonnut satoja pulloja keskikaljaa.
- Ne on juoneet ne itse, tuumi Timppa harmitellessaan ettemme koskaan ehtineet luoda Oulun alamaailmaan tuottoisaa varastetun keskikaljan jakeluorganisaatiota, johon olimme jo joitakin räkänokkia uhitelleet suorittavan portaan työntekijöiksi. Lupasimme heille uskollisesta palveluksesta mahikset edetä organisaatiossa ja päästä lopulta käsiksi isoihin rahoihin joiden sileiksi laittamisessa olisi tullut vaikeuksia. Vaadimme heiltä aloitusmaksun, jonka maksaakseen he olisivat joutuneet varastelemaan Oulun kaupat putipuhtaiksi.
Korvataksemme kadonneet kaljat jouduimme jakamaan Oulu-lehtiä. Ilmaisjakelulehtien jakaminen oli jo tuolloin alimman kastin työtä, johon ryhdyttiin ainoastaan pakon edessä. Jakaessamme niitä lehtikasoja pitkin Karjasillan perukoita oli perässämme aina joku porukka vittuilemassa ja naureskelemassa alennustilaamme. Kyllästyimme touhuun nopeasti. Timppa keksi miten kostaisimme kokemamme vääryydet kapitalisteille, joiden suurin nautinto oli nöyryyttää elämässä huonommille apajille joutuneita. Muusta ei hommassa kuulemma loppujen lopuksi ollut kysymys. Koska kapitalismi huijasi meitä, päätimme huijata takaisin. Kuskasimme Oulu-lehtipaluut kedolle ja kusimme kostoksi niiden päälle. Tili juoksi, kaljat tulivat korvatuiksi, eikä jakamatta jääneistä Oulu-lehdistä kukaan sen perän eläjä jaksanut vaivautua kustantajalle valittaa.
Huoleton lapsuuteni jatkui tämän nöyryytyksen jälkeen Timpan opastuksella omenaviinivarkauksien muodossa. Meidän talossa asui yksi luihun oloinen tyyppi, vaihdemies Laatikainen. Hän oli jäänyt pahasti pirttihirmuvaimonsa tossun alle. Kun vaihdemies Laatikainen paineli hippulat vinkuen jenkkikassi kourassaan kohti Osulaa, äijän alennustila iljetti. Muistimme mitä isäukkoni oli Laatikaisen touhuja aikansa seurattuaan sanonut:
- Tuolle äijälle ostan ensi tilistä hamekankaan. Se pitäisi ampua.
- Miksi Laatikaisen setä pitäisi ampua?
- Sen akka on pannut sen tossun alle! Se on miehen irvikuva. Te viette sille sen hamekankaan, eiksi jeh?
- Voidaan me viedäkin.
Opimme vähitellen vihaamaan vaihdemies Laatikaista, joka oli 70-luvun Nokelassa outo ilmestys. Se tamppasi mattoja monta kertaa viikossa ennen kuin lähti kääntelemään vaihteita Oulun ratapihalle. Vaihdemiehet olivat isäukon mielestä veturimiehiin verrattuna alempiarvoisia rautatieläisiä. Mattojen tamppaamisessa sille pärjäsi ainoastaan eläkkeellä ollut farmaseutti, jolla oli jemmassa iso satsi tefitaalikarkkeja, joissa oli niin paljon piriä että niiden voimalla se jaksoi siivota ja hakata mattoja aamusta iltaan. Laatikaisen ämmä luki akkojen lehdestä uudesta kotiviinivillityksestä ja pani ukkonsa tekemään kotiviiniä. Kun se vei ne käymään kellarikomeroonsa, kävimme Timpan kanssa pöllimässä koko satsin. Se oli kuitenkin täysin juomakelvotonta kusta. Kun vedimme keskenkäynyttä omenaviiniä muutaman pullollisen kunnon kännin toivossa, pani se hiivasotku mahan pahasti sekaisin. Jouduimme ottamaan jalat alle ja painelemaan pusikkoon tyhjennykselle.
Kun Laatikainen tuli seuraavana päivänä uhkailemaan meitä selkäsaunalla, Timppa täräytti:
- Millä lihaksilla? Mitä sä äijä mesoat? Lado todisteet tiskiin, tai pidä turpasi tukossa.
- Talon asukkaat näkivät teidän toikkaroivan eilen illalla talon pihassa.
- Johtuisikohan se mahdollisesti siitä, että me asutaan täällä?
- Isännöitsijä näki teidän kantavan jotakin muovikassia kellarista. Mitä siihen sanotte?
- Ei mitään. Jäikö sormenjälkiä? Mitä se sulle kuuluu jos me kanniskellaan muovikassia? Timppa katukovana jätkänä repi syytökset kappaleiksi.
Koska vaihdemies tajusi, että ei tulisi pärjäämään meille, uhkasi hän ilmiantavansa meidät poliisille. Äijä alkoi mennä vasikoimisella uhkaillessaan liian pitkälle ja käydä röyhkeäksi. Se tarvitsi opetuksen. Palatessaan yöllä töistä se ei päässyt ulko-ovesta rappukäytävään, koska olimme räjäyttäneet papateilla avaimenreiän tukkoon. Laatikainen joutui viettämään yön pyöräkellarissa.
Kun hän tuli tästäkin meitä syyttämään, vaikka tiesimme ettei sillä ollut todisteita, Timppa alkoi hermostua:
- Sinähän se varsinainen isäntä luulet olevasi. Painu nyt kotiisi pirttihirmuämmäsi hameen alle piiloon ja vähän äkkiä. Jos äkkiä lähdet, voit vielä keritä. Sitä paitsi teidän matot vaativat tamppaamista.
Laatikainen aikoi soittaa koulumme rehtorille Simo ”Simppa” Kanniaiselle. Se kaiveli vähän sisukalujani. Timppa oli jo saanut monta kertaa viimeisen varoituksen, eikä ottanut asiasta pulttia. Tajusin etten voinut livetä rintamasta.
- Tuli poikien touhuille nyt loppu. Minulla on jo koulunne numero valmiiksi ylhäällä. Siihen loppuivat teidän lukuhommat ja kaivatte paskaojaa loppuikänne, Laatikainen uhosi.
- Ei me mitään aleta kaivamaan. Korkeintaan silmät sun päästä. Soita vaikka Vatikaaniin, Timppa pamautti.
- Jos vannotte lopettavanne talon asukkaiden vainoamisen, jätän vielä tämän kerran asian tähän.
- Ei me mitään aleta vannomaan. Mutta me tunnetaan yksi Tuirassa asuva narkkarimustalainen, joka pientä maksua vastaan vannoo mitä tahansa.
- Teihin ääliöihin ei näköjään järkipuhe tehoa.
- Pistäkää kämppä myyntiin ja menkää paskanmakuisine kotiviineinenne muualle asumaan.
Vaihdemies Laatikainen oli toivoton tapaus, josta oli enempien harmien välttämiseksi paras hankkiutua eroon. Päätimme hoitaa kaverin autuaammille metsästysmaille. Asetuimme väijymään käytävän tuuletusikkunaan. Kun se taas kipitti pää kolmantena jalkana kohti Osulaa, tähtäsin tarkasti ilmapistoolillani pihassa nopein askelin liikkunutta kohdetta.
- Ammu jo! Se saasta pääsee karkuun. Tulta munille, Timppa kannusti.
En ollut koskaan osunut sillä ukin Las Palmasista ostamalla ilmapistoolilla mihinkään. Se oli semmoinen pumpattava vehje, jossa oli säädöt jääneet valmistusvaiheessa suorittamatta. Yllätys oli suuri, kun laukauksen pamahdettua vaihdemies Laatikainen tipahti laakista maahan.
Se ei kuitenkaan kuollut, vaan makasi maassa pelokkaasti ympärilleen pälyillen. Se ei voinut tajuta mikä siihen oli osunut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kerättyään rohkeuden rippeensä se syöksyi pää kolmantena jalkana takaisin kotinsa rappukäytävään. Jenkkikassi jäi surmapaikalle tyhjänä ihmettelemään, että tähänkö tämä kauppareissu tyssähti?
- Meni vähän liian alas, totesi teatterikiikareilla teloitusta seurannut Timppa. – Osui kaulukseen. Ensi kerralla ammut vähän ylemmäs.
- Kumma että tällä paskapyssyllä edes osui siihen. Kunpa olisi pienari. Sillä lähtisi kerta heitolla äijältä jalat alta.
Olin jotenkin kummastunut tapahtuneesta, lähes järkyttynyt. Olin elämäni ensimmäisen kerran niitannut ihmisen yhdellä kudilla keräämään kamppeitaan pitkin maita ja mantuja. Tajusin, ettei ihmisen tappaminen ole kovin hääppö homma. Tosipaikan tullen ei ole aikaa miettiä sen syvempiä tai saalis pääsee karkuun.
Poltellessamme taistelun taukoamisen jälkeen pommarissa jännityksen laukaisevia hermosavuja, tyytyi Timppa toteamaan sen kummemmin huonosti osuneesta kudista numeroa tekemättä:
- Seuraavalla kerralla viimeistelet homman kun se makaa maassa. Silloin siihen on helpompi osua.
Onnekseen vaihdemies Laatikainen ymmärsi jättää meidät rauhaan. Kai se itsekin tajusi, ettei sillä ollut esittää meitä vastaan mitään todisteita ja pelkäsi ruumiillisen koskemattomuutensa tulevan akkansa ohella uhatuksi myös meidän taholta, jos ei alkaisi käyttäytyä ihmisiksi. Kun siitä ei enää ollut vastusta unohdimme koko jutun ja annoimme armon käydä oikeudesta.
KANNATTAVIA LIIKETOIMIA
Timpan isä oli hitsari, joka vietti suurimman on ajastaan hitsaamassa öljylautoilla Pohjois-Norjassa. Kun hän pääsi harvoin lomille, oli hän koko ajan änkyräkannissä tillin-tallin-tyyt-tyyt. Hänellä oli niin hyvästi fyrkkaa, että viinaa riitti varastettavaksi asti. Timppa nappasi äijän sammuttua siltä jäljelle jääneet viinat ja kolikot taskunpohjalta. Vedimme tärpätit naamariin ja hilluimme pelottomina pitkin Nokelan katuja. Jos vastaan tuli teinin näköinen jannu, löi Timppa sitä välittömästi turpaan, jos se ei älynnyt juosta karkuun. Tytöiltä Timppa vaati reteesti pillua, vaikka en vielä ymmärtänyt mitä se sillä olisi tehnyt?
Kun Timpan isä oli painunut takaisin Norjaan hitsaushommiin olimme rahattomia, eikä meillä ollut muuta tekemistä kuin ajella pyörillä ympäri taloa . Siinä touhussa meni mukavasti tuntikausia. Välillä kävimme pommisuojassa tupakalla, vaikka yksi eläkeläisukko kyttäsikin koko ajan ja uhkasi antaa meidät ilmi.
Timppa Torvisen seurassa ajauduin rikoksen poluille. Osulan ruokakaupassa oli löysän puoleinen meininki. Kun kauppaan astui sisään, eivät työväenliikkeenkaupan ämmät viitsineet lopettaa kahvitteluaan ja tulla myymään. Niinpä pöllimme sumeilematta taskut täyteen karkkia, sippiaskeja tupakkaa ja uusimmat sarjakuvalehdet. Erityisesti ”Hämmästyttävän Hämähäkin” uusimman numeron ilmestyessä meillä olin aina Osulaan päin asiaa.
Pöllimisen helppous tuuditti meidät siihen, ettei Suomen uomaansa hakeneesta markkinataloudesta tulisi olemaan meille vastusta. Tulimme lopulta välinpitämättömiksi ja varomattomaksi. Yksi virkaintoinen kassaämmä yllätti meidät tunkiessamme tavaraa taskuihin, vaikka hänen olisi kuulunut olla takahuoneessa juoruamassa ja lyömässä korttia muun myyjäsakin kanssa.
- Mitä ne pojat hakee? se kysyi.
- Onko teillä vispikermaa, keksi Timppa vastata.
- On sitä tuolla kylmiössä. Voin hakea.
- Onko se tämänpäiväistä?
- Auto ei ole vielä käynyt. Mutta kyllä eilinen on ihan hyvää…
- Ei passaa. Meidän äiti kielsi ostamasta eilistä. Se on hapanta!
- Sanokaa sille äidillenne, että itse on hapannaama.
- Mepä mennään sanomaan.
- Ja sanokaa kanssa!
Myymälävarkaudet olivat meille tuottoisa bisnes. Kun meillä oli riittävästi kokemusta pikkurikoksista, päätti Timppa että meidän oli aika siirtyä vähän isompiin kuvioihin. Höyhtyän ostoskeskukseen avattiin Oulun ensimmäinen supermarketti. Sillä oli hyvä nimi: A-Market. Se oli iltaisin kuuteen saakka auki, vaikka muut kaupat menivät neljältä kiinni. Kukaan ei älynnyt mennä niin myöhään illalla kauppaan. Mutta mepä menimme.
Koska joku vähän isompi kiho oli saanut päähänsä alkaa Amerikan malliin karsimaan henkilöstökuluja, oli A-Marketissa vain yksi myyjää. Kassahommien lomassa myyjäparka joutui lastaaman selkä vääränä tavaraa hyllyihin. Tajusimme, että markettiporukka on helppo kyniä puhtaaksi. Sävelet olivat selvät; Timppa puhui mukavia myyjälle, minä lastasin keskikaljaa jenkkikassiin. Innostuimme homman helppoudesta niin paljon, että kävimme jokaisella välitunnilla hakemassa marketista jenkkikassillisen keskikaljaa. Kätkimme sen koulun läheiselle kedolle, jossa sitä lojui lopulta satoja pulloja. Emme malttaneet lopettaa hommaa ajoissa, vaikka A-Marketissa ei ilmeisesti mitään kirjanpitoa tunnettu. Kai ne muuten olisivat tajunnet kaljan hävikin epäilyttävän suureksi. Mutta emme osanneet tuolta kantilta asioita pelätä. Tärkeintä oli keksiä uusia mukavia juttuja myyjän harhauttamiseksi. Se olisi kuunnellut tylsään työhönsä kyllästyneenä niitä vaikka loppuelämänsä.
Mutta koulumme vittumainen rehtori Simo ”Simppa” Kanniainen löysi kaljakätkömme etsiessään tapansa mukaan liian pieneen gorillapukuunsa ahtautuneena kalju hiestä märkänä tupakoivaa nuorisoa kedon kätköistä. Reksi oli maailman karvaisin mies, jolla tunki mustaa apinankarvaa korvista, kämmenistä ja liian pienen kauluspaidan napinlävestä. Hän jäi kyttäämään kätkön viereisen pusikon taakse. Tullessamme kippaaman uuden kaljalastin, käry kävi. Siihen loppui kaljaralli. Timppa otti reteenä sällinä syyt niskoilleen. Hänet uhattiin potkia pellolle Karjasillan yhteiskoulusta. Hänen rekisteriinsä oli kertynyt paljon muutakin raskauttavaa. Minä selvisin varoituksella luvatessani pysyä loppuelämäni erossa huonoja vaikutteita levittäneestä Timo ”Timppa” Torvisesta.
Lisäksi jouduimme maksamaan pöllimämme kaljat. Emme käsittäneet miksi ne olivat A-marketissa korvauksia vailla, vaikka saivat ison kasan kaljapulloja takaisin juomakuntoisina? Eikä niillä ollut mielestämme mitään todisteita meidän juoneen tilikirjoista puuttuneet kaljat. Olimme varmoja niiden keksineen omasta päästään, että marketista oli kadonnut satoja pulloja keskikaljaa.
- Ne on juoneet ne itse, tuumi Timppa harmitellessaan ettemme koskaan ehtineet luoda Oulun alamaailmaan tuottoisaa varastetun keskikaljan jakeluorganisaatiota, johon olimme jo joitakin räkänokkia uhitelleet suorittavan portaan työntekijöiksi. Lupasimme heille uskollisesta palveluksesta mahikset edetä organisaatiossa ja päästä lopulta käsiksi isoihin rahoihin joiden sileiksi laittamisessa olisi tullut vaikeuksia. Vaadimme heiltä aloitusmaksun, jonka maksaakseen he olisivat joutuneet varastelemaan Oulun kaupat putipuhtaiksi.
Korvataksemme kadonneet kaljat jouduimme jakamaan Oulu-lehtiä. Ilmaisjakelulehtien jakaminen oli jo tuolloin alimman kastin työtä, johon ryhdyttiin ainoastaan pakon edessä. Jakaessamme niitä lehtikasoja pitkin Karjasillan perukoita oli perässämme aina joku porukka vittuilemassa ja naureskelemassa alennustilaamme. Kyllästyimme touhuun nopeasti. Timppa keksi miten kostaisimme kokemamme vääryydet kapitalisteille, joiden suurin nautinto oli nöyryyttää elämässä huonommille apajille joutuneita. Muusta ei hommassa kuulemma loppujen lopuksi ollut kysymys. Koska kapitalismi huijasi meitä, päätimme huijata takaisin. Kuskasimme Oulu-lehtipaluut kedolle ja kusimme kostoksi niiden päälle. Tili juoksi, kaljat tulivat korvatuiksi, eikä jakamatta jääneistä Oulu-lehdistä kukaan sen perän eläjä jaksanut vaivautua kustantajalle valittaa.
Huoleton lapsuuteni jatkui tämän nöyryytyksen jälkeen Timpan opastuksella omenaviinivarkauksien muodossa. Meidän talossa asui yksi luihun oloinen tyyppi, vaihdemies Laatikainen. Hän oli jäänyt pahasti pirttihirmuvaimonsa tossun alle. Kun vaihdemies Laatikainen paineli hippulat vinkuen jenkkikassi kourassaan kohti Osulaa, äijän alennustila iljetti. Muistimme mitä isäukkoni oli Laatikaisen touhuja aikansa seurattuaan sanonut:
- Tuolle äijälle ostan ensi tilistä hamekankaan. Se pitäisi ampua.
- Miksi Laatikaisen setä pitäisi ampua?
- Sen akka on pannut sen tossun alle! Se on miehen irvikuva. Te viette sille sen hamekankaan, eiksi jeh?
- Voidaan me viedäkin.
Opimme vähitellen vihaamaan vaihdemies Laatikaista, joka oli 70-luvun Nokelassa outo ilmestys. Se tamppasi mattoja monta kertaa viikossa ennen kuin lähti kääntelemään vaihteita Oulun ratapihalle. Vaihdemiehet olivat isäukon mielestä veturimiehiin verrattuna alempiarvoisia rautatieläisiä. Mattojen tamppaamisessa sille pärjäsi ainoastaan eläkkeellä ollut farmaseutti, jolla oli jemmassa iso satsi tefitaalikarkkeja, joissa oli niin paljon piriä että niiden voimalla se jaksoi siivota ja hakata mattoja aamusta iltaan. Laatikaisen ämmä luki akkojen lehdestä uudesta kotiviinivillityksestä ja pani ukkonsa tekemään kotiviiniä. Kun se vei ne käymään kellarikomeroonsa, kävimme Timpan kanssa pöllimässä koko satsin. Se oli kuitenkin täysin juomakelvotonta kusta. Kun vedimme keskenkäynyttä omenaviiniä muutaman pullollisen kunnon kännin toivossa, pani se hiivasotku mahan pahasti sekaisin. Jouduimme ottamaan jalat alle ja painelemaan pusikkoon tyhjennykselle.
Kun Laatikainen tuli seuraavana päivänä uhkailemaan meitä selkäsaunalla, Timppa täräytti:
- Millä lihaksilla? Mitä sä äijä mesoat? Lado todisteet tiskiin, tai pidä turpasi tukossa.
- Talon asukkaat näkivät teidän toikkaroivan eilen illalla talon pihassa.
- Johtuisikohan se mahdollisesti siitä, että me asutaan täällä?
- Isännöitsijä näki teidän kantavan jotakin muovikassia kellarista. Mitä siihen sanotte?
- Ei mitään. Jäikö sormenjälkiä? Mitä se sulle kuuluu jos me kanniskellaan muovikassia? Timppa katukovana jätkänä repi syytökset kappaleiksi.
Koska vaihdemies tajusi, että ei tulisi pärjäämään meille, uhkasi hän ilmiantavansa meidät poliisille. Äijä alkoi mennä vasikoimisella uhkaillessaan liian pitkälle ja käydä röyhkeäksi. Se tarvitsi opetuksen. Palatessaan yöllä töistä se ei päässyt ulko-ovesta rappukäytävään, koska olimme räjäyttäneet papateilla avaimenreiän tukkoon. Laatikainen joutui viettämään yön pyöräkellarissa.
Kun hän tuli tästäkin meitä syyttämään, vaikka tiesimme ettei sillä ollut todisteita, Timppa alkoi hermostua:
- Sinähän se varsinainen isäntä luulet olevasi. Painu nyt kotiisi pirttihirmuämmäsi hameen alle piiloon ja vähän äkkiä. Jos äkkiä lähdet, voit vielä keritä. Sitä paitsi teidän matot vaativat tamppaamista.
Laatikainen aikoi soittaa koulumme rehtorille Simo ”Simppa” Kanniaiselle. Se kaiveli vähän sisukalujani. Timppa oli jo saanut monta kertaa viimeisen varoituksen, eikä ottanut asiasta pulttia. Tajusin etten voinut livetä rintamasta.
- Tuli poikien touhuille nyt loppu. Minulla on jo koulunne numero valmiiksi ylhäällä. Siihen loppuivat teidän lukuhommat ja kaivatte paskaojaa loppuikänne, Laatikainen uhosi.
- Ei me mitään aleta kaivamaan. Korkeintaan silmät sun päästä. Soita vaikka Vatikaaniin, Timppa pamautti.
- Jos vannotte lopettavanne talon asukkaiden vainoamisen, jätän vielä tämän kerran asian tähän.
- Ei me mitään aleta vannomaan. Mutta me tunnetaan yksi Tuirassa asuva narkkarimustalainen, joka pientä maksua vastaan vannoo mitä tahansa.
- Teihin ääliöihin ei näköjään järkipuhe tehoa.
- Pistäkää kämppä myyntiin ja menkää paskanmakuisine kotiviineinenne muualle asumaan.
Vaihdemies Laatikainen oli toivoton tapaus, josta oli enempien harmien välttämiseksi paras hankkiutua eroon. Päätimme hoitaa kaverin autuaammille metsästysmaille. Asetuimme väijymään käytävän tuuletusikkunaan. Kun se taas kipitti pää kolmantena jalkana kohti Osulaa, tähtäsin tarkasti ilmapistoolillani pihassa nopein askelin liikkunutta kohdetta.
- Ammu jo! Se saasta pääsee karkuun. Tulta munille, Timppa kannusti.
En ollut koskaan osunut sillä ukin Las Palmasista ostamalla ilmapistoolilla mihinkään. Se oli semmoinen pumpattava vehje, jossa oli säädöt jääneet valmistusvaiheessa suorittamatta. Yllätys oli suuri, kun laukauksen pamahdettua vaihdemies Laatikainen tipahti laakista maahan.
Se ei kuitenkaan kuollut, vaan makasi maassa pelokkaasti ympärilleen pälyillen. Se ei voinut tajuta mikä siihen oli osunut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kerättyään rohkeuden rippeensä se syöksyi pää kolmantena jalkana takaisin kotinsa rappukäytävään. Jenkkikassi jäi surmapaikalle tyhjänä ihmettelemään, että tähänkö tämä kauppareissu tyssähti?
- Meni vähän liian alas, totesi teatterikiikareilla teloitusta seurannut Timppa. – Osui kaulukseen. Ensi kerralla ammut vähän ylemmäs.
- Kumma että tällä paskapyssyllä edes osui siihen. Kunpa olisi pienari. Sillä lähtisi kerta heitolla äijältä jalat alta.
Olin jotenkin kummastunut tapahtuneesta, lähes järkyttynyt. Olin elämäni ensimmäisen kerran niitannut ihmisen yhdellä kudilla keräämään kamppeitaan pitkin maita ja mantuja. Tajusin, ettei ihmisen tappaminen ole kovin hääppö homma. Tosipaikan tullen ei ole aikaa miettiä sen syvempiä tai saalis pääsee karkuun.
Poltellessamme taistelun taukoamisen jälkeen pommarissa jännityksen laukaisevia hermosavuja, tyytyi Timppa toteamaan sen kummemmin huonosti osuneesta kudista numeroa tekemättä:
- Seuraavalla kerralla viimeistelet homman kun se makaa maassa. Silloin siihen on helpompi osua.
Onnekseen vaihdemies Laatikainen ymmärsi jättää meidät rauhaan. Kai se itsekin tajusi, ettei sillä ollut esittää meitä vastaan mitään todisteita ja pelkäsi ruumiillisen koskemattomuutensa tulevan akkansa ohella uhatuksi myös meidän taholta, jos ei alkaisi käyttäytyä ihmisiksi. Kun siitä ei enää ollut vastusta unohdimme koko jutun ja annoimme armon käydä oikeudesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
